Muistan kuulleeni ensimmäisen kerran Maarit Hurmerintaa 70-luvun alussa, kun hän lauloi jossain kilpailussa hyvin erikoista progemaista poppis-biisiä "Ampukaa pianisti". Pidin hänestä ja hänen vahvasta laulutyylistään. Siihen maailman aikaan olisi pitänyt olla vähintäänkin kasettinauhuri tai levysoitin ja paljon rahaa tuotosten ostamiseen, jotta olisi voinut kuunnella koko tuotantoa ja siksi vain ne radiossa soineet huippubiisit tulit tutuiksi, vaikka koko aineisto olisi ollut hyvinkin avartava kuuntelukokemus.

Maaritin ensimmäinen pitkäsoitto oli vuonna 1973 minun 16-vuotisynttärinä ilmestynyt LP. Silloin hän oli alle parikymppinen - nipin napin, mutta erittäin taitava ja vahva laulaja. Sittemmin hän on levyttänyt ihan uskomattoman määrän musiikkia ja niistähän suuri osa on hänen ja miehensä Samin tekemiä. Sanoituksista ovat vastanneet monet alan huiput, mutta Maarit on kunnostautunut myös tekstinkirjoittajana.

Karkkilassa  tarjotaan kulttuuria isolla K:lla. Rouva huomasi joskus talvella, että Maarit esiintyy kitaristimiehensä Samin kanssa Kino Laikan lavalla- sehän on elokuvateatteri, mutta siinä on pieni esiintymislava, johon duo mahtui mainiosti. Keikka oli reippaan tunnin mittainen ja sen aikana kuultiin noita Maaritin huippujuttuja ja vähän tuntemattomampiakin. Maarit on jo 70-vuotias, mutta eipä se ikä siinä hirveästi painanut, joskin akustiikka tai äänentoisto hieman hankaloittivat kuuntelemista. Vaikka hän on aina sanonut olevansa perustaltaan hyvinkin ujo, on 50 vuoden ura kasvattanut hänestä hyvin vahvan esiintyjän ja taitavan välispiikkerin. Koko performanssi oli hyvin luontevaa ja miellyttävää ja jokainen välispiikki vei tarinaa eteenpäin ja siirtyminen uuteen lauluun oli varsin sujuvaa.

Laulamisen lisäksi Maarit on taitava pianisti ja Sami Hurmerinnan kitaristikyvythän tiedetään. Uskoakseni asuminen ja eläminen saman katon alla ovat mahdollistaneet harjoittelua hyvinkin paljon ja yhdessä kovan ammattitaidon kera niin soittaminen kuin laulaminenkin toimivat täysin saumattomasti ja pienetkin yksityiskohdat natsaavat. Kun periaatteessa voi treenata joka päivä minä hetkenä hyvänsä, voi ottaa yhden biisin ja laittaa sitä kuntoon pala kerrallaan ja kun vähänkin alkaa väsyä, voi siirtyä kotihommiin ja palata hetken päästä takaisin jatkamaan treenejä.

Hyvä keikka miellyttävässä ympäristössä. Istuimme hetken keikan jälkeen Laikan pienessä nurkkabaarissa nauttimassa pienet juomat ja sitten ajoimme pelottavan liukasta tietä kotiin. Koska meillä on jo kesärenkaat alla, lainasimme Laurin Toyotaa. Hän lähtee aamuisin yleensä hyvin varhain ja liukkaat kelit ovat vielä hyvinkin mahdollisia.

Pop-musiikin ja yleensäkin esittävän taiteen tekijöiden suosio perustuu ilmeisesti erikoisiin asioihin. Miksi joku huono laulaja tai laulutaidoton rap-taiteilija nousee arvoon arvaamattomaan ja samaan aikaan joku todella taitava ja osaava taiteilija jää suosiossa heikoille? En tietenkään tiedä kaikkia maailmalla suosittuja esiintyjiä saati sitten vähemmän taidokkaita, mutta silti ihan hyviä, mutta ainahan tuo huomio kiinnittyy niihin, jotka nousevat uutiskynnyksen yli kaiken kansan tietoon.

Tämän  hetken otsikontäyttäjä on Taylor Swift. Hänestä on kohistu kaiketi jo pitkään, mutta minä kiinnitin vanhojen korvieni huomion häneen vasta tuossa joulun tienoilla. Juuri tällä hetkellä istun koneeni ääressä tätä tarinaa sepustamassa ja samalla kuuntelen neiti Swiftin, vai lieneekö rouva, uusinta tuotosta. Ei mitään vikaa - tässä arvioni. Kouluarvosana ~ ehkä seiska. Ei mitään uutta taivaan alla. Tämä taiteellinen purskahdus on tylsää perusmusaa, jota voisi kuunnella autoillessa ja samalla rouvan kanssa keskustellen jostain tärkeästä tai jopa täysin yhdentekevästä. Jos musiikki on hyvää ja taidokasta, me yleensä hiljenemme ja kuuntelemme aktiivisesti. Swift kuiskailee taidokkaasti ja laulaa kuin ohimennen vailla mitään suurempaa intohimoa. Näitä on useampi kymmenen tusinassa.

Taylor Swift on jollain tavalla masinoitu tuote, joka myy yhdentekevällä huokailumusalla ja esiintyjän tarkalla markkinoinnilla. Nyt jo tunnin verran kuunneltuani Swiftiä - tätä uutta teosta ja vanhoja suosittuja biisejä, joita on Spotifyssa kuunneltu miljardittain, olen tullut siihen tulokseen, että antaa olla. Amerikkalaiset ovat taitavia myymään hyvinkin joutavia tuotteita, joihin tämä Taylor kuuluu. Iso kattilallinen papusoppaa, jota jatketaan koko ajan muuttamalla hieman mausteita ja tunkemalla lisää liuotettuja papuja kattilaan. Jos ja kun nyt otan vertailukohteiksi Adelen, Sheryl Growin, Cindy Lauperin ja ihan eri genrestä Susan Boylen ja tosi kaukaa menneisyydestä Dusty Springfieldin, Petula Clarkin, Diana Rossin tai taas ihan eri genrestä Emmylou Harrisin tai Joan Baezin  ja laitan vaikka kaikilta sen suosituimman Spotify-biisin ja vertaan näihin Swift-tekeleisiin, huomaan eron. Siinä verrataan kuun loistetta aurinkoon.

Swiftin tuotteistamiseen kuuluu se, että hän on ihan hyvä laulaja ja kaunis nainen ja että hän pukeutuu näyttäviin vaatteisiin, tekee lavalla ison spektaakkelin ja hänet on onnistuttu tunkemaan kovan amerikkalaisen mainoskoneiston läpi niin, että suosio on syntynyt - oli sitten ansioita tai ei. Nuo kaikki mainitsemani laulajat ovat ja olivat äärimmäisen taitavia ja se riitti. Persoonallisuus ja kyvyt ihan omaa luokkaansa, eivätkä he tarvinneet mitään kaupallista tuotteistamista. Hyvä myy kauppaamattakin.

 Yksi hyvä asia Swiftistä. Hän ei vingu nenäänsä, kuten vallankin meidän kotimaisessa artistikattauksesta yksi jos toinenkin tekee. Honotus on tauti, jonka voi hoitaa puheterapialla tai  foniatrisessa sairaalassa ja kun se on todettu ja hoidettu, voi lähteä esiintymislavoille. Epävireisten taiteilijoiden lisäksi meillä radio hiljenee myös nenäsuorittajien päästessä ääneen. Melkein tekisi mieli soittaa inhokkiradio-ohjelmaani ~ Kansanradioon....

Päätän hampaiden kirskutuksen HIFK:n liigajoukkueen osalta tähän, mutta tekaisen pikaisen katsauksen tylystä tilanteesta. Lähtökohtana on toki se, että kyseessä on vain urheilu ja tässä tapauksessa jääkiekko, mutta ilman yleisöä ja faneja ei ole sirkushuveja ja ilman sirkushuveja ei ole yleisöä ja faneja. Voisi sanoa, että hyöty on molemminpuolinen. Katsoin joko telkkarista tai kävin Nordiksella seuraamassa yhteensä 67 HIFK:n ottelua eli siis kaikki joukkueen tämän kauden matsit. Jopa lähes täysin jääkiekkoa ymmärtämätön vaimoni oppi tietämään HIFK:n pelaamisen surkeuden. Erittäin harvassa olivat ne hetket, jolloin pelien seuraaminen oli nautinnollista. Jos homma sujuu hienosti ja turpaan tulee, niin siitä jää kuitenkin hyvä maku ~ eihän mikään joukkue voita kaikkia matseja. Koko kauden ajan HIFK:n pelaaminen jätti karvaan maun.
Sama asia on taiteen kannatuksessa. Jos ihmiset eivät pitäisi oopperasta tai baletista ja kävisi siellä katsomassa ja kuuntelemassa esityksiä, niin kyllähän se juttu kuivuisi aika pieneksi. Sama asia kuorokonserttien kanssa. Kun meidän kuoro täytti palmusunnuntaina Vihdin kirkon esittäessämme Bachin Johannes-passion, nostatti se luonnollisesti haluamme jatkaa laulujuttuja, vaikka se ei ole työtä, vaan harrastus.
Minähän soitan myös biletysbändissä. Jos meistä ei tykättäisi, kaatuisi se homma varsin nopeasti, koska pelkkä treenaaminen ei enää meidän ikäisille (no, minähän olen ylivoimaisesti vanhin ~ yli 20 vee vanhempi kuin muut) ole mikään tavoite. Se, että lavan edessä on mukana laulavia ja tanssivia ja iloisia ihmisiä on merkki siitä, että homma toimii odotetulla tavalla.
 Kyllä se yleisön ja fanien merkitys on valtava ja siksi Suomessa myös urheillaan ja porukkaa riittää kentille ja katsomoihin. Jääkiekosta on tullut kaikkein suosituin joukkuepeli, kansainvälinen menestys on ollut vähintäänkin tosi hyvä ja tulevaisuudessakin meillä riittää pelaajia kovimpiin kaukaloihin sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Jääkiekko ei ole ihan pieni laji, vaikka erikoiskenttävaatimusten takia sitä ei pelata kuumimmissa maissa. Koko maailman väestöä ajatellen kattavuus on kuitenkin suuri, koska peliä pelataan vähintään miljardin ellei jopa suuremman ihmisjoukon vaikutusalueella kahden edellä mainitun maanosan lisäksi myös Aasiassa.

HIFK:n johdossa myönnetään nyt kauden päätyttyä, että surkeasti sujui. Viimevuotinen satsaus koviin pelaajiin kuihtui ja jos vain selkeästi kahden uuden pelaajan, Luke Martinin ja Jori Lehterän, hankinta oli onnistunut ja muiden osalta korkeintaan tyydyttävä, ei kukaan voi olla tyytyväinen. Kaksi onnistunutta hankintaa ei joukkuepelin onnistumiseen riitä. Vanhoista pelimiehistä löytyi kovia kavereita, joille voi toki antaa vähintäänkin hyvän arvosanan, mutta kiitettävälle tasolle ei kovinkaan moni päässyt.

Urheilutoimenjohtaja Tobias Salmelainen otti eilen omalle kontolleen suuren taakan ja teki tavallaan oikean johtopäätöksen ja erosi tehtävästään. En kuitenkaan laittaisi yksistään hänen syykseen kuluneiden reippaan kuuden vuoden alisuorittamista. Lappeenrannasta katsottuna HIFK ei edes epäonnistunut, koska se on kuitenkin kaksi kertaa käynyt Salmelaisen aikana pokkaamassa pronssit ja on kuitenkin vuoden 2015 jälkeen ollut joka kerta pudotuspeleissä. Finaaleihin ei joukkue kuitenkaan ole yltänyt 2000-luvulla kuin kaksi kertaa. Resursseihin nähden vaatimatonta touhua.

Kyllä joukkueen onnistuminen on kiinni viime kädessä valmennuksesta. Urheilutoimenjohtaja ei laita miehiä kaukaloon tekemään hommia, vaan kaikki perustuu valmentajan, hänen tiiminsä ja joukkueen yhteistoimintaan. Sen enempää minä kuin sadat elleivät tuhannet muutkaan fanit emme ole niin tyhmiä, ettemme näkisi joukkueen toimimattomuutta ja mielikuvituksetonta seilailua kaukalon sisällä. HIFK:n kannattajasivuilla ja muilla some-alustoilla oli jo viime kaudella puhetta heikosta pelaamisesta ja me fanit kirjoitimme asiasta netissä runsaasti kauan ennen kuin mediaan kirjoittavat asiantuntijat alkoivat julkaista täysin samansuuntaisia kommenttejaan. Loppukaudesta esimerkiksi Ismo Lehkonen kirjoitti painavia arvosteluja HIFK:n pelitavasta ja tarttui vahvasti pelaamisen ailahteluihin. Kyllä hänkin huomasi sen, että IFK:n alivoima on erinomaista, mutta oikeastaan kaikesta muusta hän löysi muutoksen tarvetta. Pelaaminen oli pääasiassa tuloksetonta nuhjaamista ja hyvin usein tasapeleihin päättynyttä ja joko jatkoajalla tai voittolaukauksilla ratkenneita pistepelejä. Kuvaavaa ailahtelevaisuudesta oli se, että sarjan heikoimmatkin joukkueet SaiPaa myöten veivät HIFK:ltä pisteitä läpi koko kauden. Hesalaiset voittivat ainoastaan HPK:n jokaisessa ottelussa ja niistäkin yhdessä mentiin jatkoajalle, jonka Petteri Lindbohm lopulta ratkaisi.

Pudotuspelisarja Pelicansia vastaan oli toki erinomaisen jännittävä ja päättyi lopulta Pelicansin niukkaan voittoon. Olisihan se yhtä lailla voinut HIFK:llekin mennä, mutta kokonaisuudessa Pelicans oli paljon parempi ja HIFK:n onnistumiset nojasivat vahvasti muutaman yksilön huipputoimintaan. Jääskä, Nättinen, Pakarinen, Martin ja ennen kaikkea maalivahti Niko Hovinen ja parhailla hetkillään Lehterä pitivät joukkueen pystyssä. Olihan siellä hetkittäisiä onnistumisia yhdellä jos toisella, mutta kokonaisuus jäi heikoksi. Pelicans oli joukkueena paljon parempi ja tavallaan olisi ollut vääryys, jos HIFK olisi sen pudottanut.

Tästä surkeudesta selkeänä ja odotettunakin seurauksena on ollut joukkopako HIFK:sta. Vaikka pelaajat tienaavatkin stadin jengissä suomalaisittain hyvin, en jaksa uskoa, että kukaan pelaaja nauttii huonosti pelaavassa jengissä touhuamisesta. Valmennus ei ole kyennyt ohjaamaan tätä joukkuetta sen taitojen mukaiseen suorittamiseen ja niin parhaimmisto on lähdössä pois. Toki joukkueessa on monta pelaajaa, joiden sopimus jatkuu, joten välttyäkseen sopimusrikkeeltä, heidän on pakko jatkaa, vaikka eivät haluaisi. Jotta kaivattu muutos tapahtuisi lähivuosien aikana, on ensimmäiseksi valmentaja ymmärrettävä tunnustaa tilanne ja lähteä Tobias Salmelaisen jalanjälkiin. Ville Peltonen ei selvästikään kykene pyörittämään tämän tasoista joukkuetta. Huomattavasti vaatimattomilla eväillä kauteen lähteneet KalPa, Pelicans ja Jukurit pelasivat huikean kaunista yhteispeliä - etenkin KalPa, ja tulos on nähtävissä. Kuopiolaiset ja lahtelaiset ottelevat mitaleista ja eihän se Jukureillakaan kaukana ollut. Kärpät vaan onnistuivat loppukaudesta nostamaan tasoaan, kun siellä ymmärrettiin jo joulun alla laittaa epäonnistunut valmentaja ulos kehistä. KalPa ja Kärpät taistelevat tänä iltana pronssista Oulussa ja pidän isoja peukkuja kuopiolaisille. He todella ansaitsisivat mitalit.

Nyt jätän liigakiekkoilun muutamaksi kuukaudeksi ja innostun tästä pelien kunikaasta taas hetkeksi aikaa, kun MM-kisat alkavat ensi kuun puolivälissä Tsekissä. Liigaa seuraan sen verran, että tiedän, miten se lopulta päättyy, mutta en kummemmin seuraa pelejä, ellen kohdalle satu.   

Hitaasti, mutta varmasti. Näin se kevät keikutellen tuntuu saapuvan. Välillä on hyvinkin lämmintä ja sitten taas hyytävän kylmää. Meillä täällä etelässä ei vielä ole pääsiäisen jälkeen ollut mitenkään hyytävää, mutta pohjoisemmassa Suomessa on vielä monin paikoin kunnon hiihtokelit.

Meillä oli vielä reilu viikko sitten maassa muutaman sentin lumikerros niiden pääsiäisen jälkeisten pyryjen ansiosta, mutta sitten tuli se äskenkin mainittu lämmin jakso ja käytännössä kaikki lumet joitakin kasoja ja ojanpohjia lukuun ottamatta katosivat taivaan tuuliin. Tämän viikon lopulle on taas luvattu hyvinkin takatalvisia olosuhteita, mikä tarkoittaa hidasta paikalliseloa, koska meillä on autossa kesärenkaat ja jos sataa lunta ja pakkastaa, on parempi olla ajamatta.

15 vuotta sitten, itse asiassa 14 vuotta sitten, teimme ison piharemontin, jonka aikana Irmeli siirsi perennat lepopaikkaan takapihalle ihan tontin reunalle. Siinä ne sitten ovat saaneet nököttää ja odotella jotain tapahtuvan ja esim. viime kesänä ei sitten tapahtunut yhtään mitään. Minun mielestä siellä ei kukkinut eikä kasvanut oikein mitään muuta kuin pitkiä varsia. Niinpä kaivoimme sieltä kaikki mahdolliset juuret ylös ja käänsimme koko noin 15 neliömetrin alueen. Joutuuhan sen uudestaan kääntämään, koska sinne varmasti jäi juuren kappaleita, mutta eiköhän se siitä hiljakseen.

Irmeli haki kasvikaupasta magnolian, jonka istutimme yhdessä 3-vuotiaan lapsenlapsemme kanssa. Tyttönen kärräsi pienellä kottikärryllään kompostimultaa kärrykaupalla ja auttoi muutenkin pihatouhuissa haravoimalla ja harjaamalla. Meillä on pihassa magnolia, mutta hyvästä hoidosta huolimatta se ei ole kukkinut aikoihin, vaikka tekee lehdet ja on siis elossa. Saa nähdä, kuinka tämän käy.

Kevään koittaessa tämä päivittäinen touhuilu tavallaan, eikä edes tavallaan, vaan ihan aikuisten oikeasti kiivastuu ja vauhdittuu. Lumien sulaessa alkavat talven sotkut tulla näkyviin ja niinpä omakotiasujien täytyy alkaa tehdä noita puutarhan ja pihojen kevättöitä ~ halusivat tai eivät. Kunhan tässä vähän vielä kuivuu, täytyy haravoida loput viime syksyn lehdet ja siinä samalla tuo hangen alla uinunut nurmikko heräilee. Tällä viikolla sää on suosinut jopa ylenpalttisesti lämpötilojen noustua reippaasti kymmenen asteen yläpuolelle.

************

Yksi merkittävä homma on auton renkaiden vaihtaminen. Meidän autommehan on Nissan Qashqai, jota kutsutaan vissiin katumaasturiksi. Se on melkoisen iso ja siinä on myös isot ja painavat renkaat. Sekä kesä- että talvirenkaissa on alumiinivanteet, mikä taas tarkoittaa huolellisuutta siinä, kun niitä laitetaan paikalleen ja etenkin kiristäessä, kun se touhu on niin tarkkaa. Siksi ne täytyy vielä kiristää parinsadan kilsan ajelun jälkeen ja alu-vanteiden kiristäminen pitäisi taiteen sääntöjen mukaisesti tehdä momenttiavaimella. Minulla ei ole sellaista enkä myöskään osta sitä. Qashqain renkaat painavat todella paljon ja en edes kuvittele vaihtavani niitä itse. Onneksi tuossa muutaman sadan metrin päässä on firma, joka tekee sen homman nopeasti ja taitavasti ja he myös ottavat vaihdetut renkaat säilytykseen ja vielä kaiken lisäksi pesevät ne. Kiristyksenkin he tekevät samaan hintaan, joten vältyn kaikelta tuolta sinänsä helpolta, mutta aikuisten oikeasti raskaalta hommalta.

***********

Viime viikolla käytyäni lenkillä, oli varmaan torstaina, menin tietysti suihkuun ja heitin pyyhkeen kylppärissä olevan saunajakkaran päälle. Peseytymisen jälkeen vetäisin sen pyyhkeen ripeästi ja samalla onnistuin kaatamaan sen varpailleni - tarkkaan ottaen oikean koiven pikkuvarpaalle. Sattui niin sanotusti s----nasti.... Iso haavahan siihen tuli, hyvinkin todennäköisesti pieni murtuma ja ainakin se turposi ja tummui tyylikkäästi uudeksi ukkovarpaaksi. Nyt se haava on parantunut ja turvotuskin on aika hyvin laskenut. Kipeä se on, mutta kun sutaisee sen naapurin kanssa kimppaan, ei se edes tunnu enää kovin kivuliaalta. En ole kylläkään saanut jalkaani kuin reinot ja kumisaappaat, mutta onneksi ne ovat ihan sopuisat jalkineet näille keleille.

 

************

Bändi aktivoituu nyt kesää kohti mennessämme. On meillä ollut treenejä, mutta nyt olemme alkaneet tosissamme vääntää, koska ns. putki on edessä touko-kesäkuun aikana. Koska "joudun" soittamaan kitaraa, mikä ei todellakaan ole minun paras soittimeni, täytyy minun treenata aika reippaasti. Soitan bändissä vuorotellen akustista ja sähköistä soitinta. Akkarin kanssa pärjään aika hyvin, mutta sitten sen sähkärin kanssa joudun tekemään aika railakkaasti hommia. Iänkaikkisen vanha soittimeni alkaa olla siinä kunnossa, että se ei pidä virettä, mikit ovat vähän mitä ovat ja se todella on aikansa elänyt. Niinpä päätin ostaa uuden sähkökitaran.

Pikaisella vilkaisulla voisi kuvitella, että hankin Fenderin Telecasterin. Väärä olettamus. Kohtuullinenkin Telecaster maksaa tonnin verran tai vähän alle ja uskoisin, että sähkökitaristin urani tulee olemaan aika lyhyt ja niinpä liian kalliin instrumentin hankinta on turhanpäiväinen, kun vähemmälläkin pärjään. Sain ihan ammattisoittajan suosituksen tälle Siren Larry Carlton-mallille ja  kun tyttärenpojallakin on samanmerkkinen, joskin eri malli, ja olen sitä keikoille lainannut, niin merkki oli kyllä tuttu ja uskalsin siihen luottaa. Muutaman satasen sain höylätä, mutta eiköhän tällä pärjää nyt vielä jäljellä olevan sähkökitaristin urani ajan. Nähtäväksi jää.