Ajettavuudessa ei ole käytännössä mitään eroa. Sähköauto on 500 kg painavampi, joten se tuntuu jämäkämmältä, mikä voi kyllä johtua siitä, että auto on ihan uusi ja sen tukirakenteet ovat varmasti paremmat kuin jo 100 000 km ajetulla edellisellä. Koska kyseessä on samanmerkkinen auto, ovat hallintalaitteet hyvin samantyyppiset ja käytössä ei ole oikeastaan ihmeempiä eroja. Sähköautossa on ns. ePedal, joka päällä ollessaan mahdollistaa sen, että ei välttämättä tarvitse painaa kumpaakaan poljinta, koska se on yhteydessä vakionopeussäätimeen ja jarruttaa automaattisesti, kun edessä on este ja sen poistuttua, palautuu vakionopeussäätimeen laitettuun arvoon. Nopeutta voi säätää ohjauspyörässä olevasta napista.Tämä toimii mainiosti matka-ajossa.

Sähköautossa ei ole takapenkillä istuvien riesana kardaanitunnelia. Edellisessä autossamme oli, vaikka ei siellä mitään kardaaniakselia ollutkaan, vaan tila taisi olla jätetty pakoputkelle. En tiedä. Taakse mahtuu kolme aikuista ihmistä ihan mainiosti. Sähköautossamme on hieman tilavampi tavarasäilö, mutta sillä ei ole meille mitään merkitystä. Emme juurikaan kuljeta emmekä tule kuljettamaan mitään ihmeempää siellä.

Teknisesti autojen suurin ero on käyttövoima. Koska edellinen oli bensiinikäyttöinen, oli siellä tietenkin moottori ja sen käyttämiseksi meidän piti aina välillä käydä bensatankilla. Kesällä 2020 bensa oli tavattoman kallista, jopa hintavampaa kuin nyt ja sehän tuntui silloin. Sitten hinnat putosivat ja ovat pysyneet tämän vuoden kesään saakka vähintäänkin kohtuullisina. 

Juuri tällä hetkellä on sähköautolla ajaminen halvempaa kuin fossiilisia poltellen. Kesällä meillä kotona se oli todella paljon halvempaa, koska lämpimällä säällä auto kulutti melkoisen vähän ja kun pystyimme lataamaan sitä sellaiseen aikaan, kun aurinko paistoi suoraan aurinkopaneeleihimme, ei sähkön seinästä ottaminen tullut maksamaan kovinkaan paljon.

Tein heinä-elokuussa vertauksen vanhan automme ja tämän uuden kulutuksen välillä. Bensan kulutusta arvioin noin 6 l/100 km mukaan ja sähkön kulutuksen pystyin laskemaan kännykän appista, josta näkyy lataukset. Hintaero oli varsin suuri, vaikka laskin sähkönkulutukseen myös muutkin pakolliset maksut kuin pelkän kWh:n hinnan, jonka sähköyhtiö meiltä vie. Vuositasolla säästö liikkuu reippaasti yli tuhannessa eurossa toki riippuen siitä, kuinka paljon kovimmilla pakkasilla ajetaan.

Nyt kun puhutaan säästöistä, niin on toki huomioitava, että ostamalla sähköauton, ei kukaan varsinaisesti saa rahaa säästymään. Samankokoinen bensa-auto (tai diesel) on edullisempi ostettaessa, ja sähköauton etu tulee tosiaankin kulutuksessa ja ainakin normaalitapauksissa ihan huolloissa. Eihän siellä mitään moottoria ole.

Tulevaisuudessa autoja tankataan koko ajan enemmän ja enemmän sähköllä. Fossiilisilla polttoaineilla ajaminen tulee vähenemään, koska niiden käyttö tullaan kieltämään jossain vaiheessa ja jos öljyn hinta jatkaa nousuaan tällä tavoin, ei jossain kohtaa elämää enää kukaan halua polttaa kalliita polttonesteitä. Silloin ei enää mietitä periaatteita - ollaanko vihreitä tai muita.

Joulun jälkeen loppiaisen tienoilla meillä oli koko kuoron perustamisesta alkaen johtajana toimineen Jorma Hannikaisen läksiäisjuhlat. Toimintamme alkoi vuoden 2014 lopulla ja siitä alkaen jatkunut yhtäjaksoisesti myös korona-ajan yli, vaikka silloin oli pakko pitää taukoa, mutta kun tauti alkoi hellittää, jatkoimme kuta kuinkin samoilla eväillä.

Sen lisäksi, että Jorma on kuoronjohtaja ja kapellimestari, hän on myös säveltäjä. Vuosien varrella meillä on ollut isoja teoksia, kuten J.S.Bachin Johannes-passio ja Jouluoratorio (kaikki osat) sekä mm. Mozartin Requiem. Emme siis ole tyytyneet ihan vähään. Olemme laulaneet monia Jorman sävellyksiä ja niistä huomattavin on ehkä seurakuntamme tilaustyönä hänen psalmitekstiin säveltämänsä "Rauhanmaja", joka toimii jumalanpalveluksen osana. Olemme myös levyttäneet sen ja se löytyy Spotifysta hakemalla nimellä "Vihdin kamarikuoro".

Jorma jäi siis viime talvena pois johtajan hommasta ja tilalle tuli Kaisa-Leena Hannikainen, joka seurakuntamme johtavana kanttorina huolehti meistä kevätkauden ajan. Pääsiäisen tienoilla pidimme parikin suurta konserttia yhdessä Lohjan Laurentius-kuoron kanssa ja sitten vielä keväällä hieman pienempiä esiintymisiä, mutta koko ajan meillä oli kuoro toiminnassa.

Kaisa-Leena ilmoitti jo talvella jäävänsä eläkkeelle syyskuun lopussa, joten hänen tilalleen seurakunnan johtavaksi kanttoriksi oli tietenkin saatava uusi, alansa hallitseva ammattilainen. Hakijoita oli runsaasti ja kirkkovaltuusto päätti kutsua haastatteluun ja koetoimintaan kolme toimesta kiinnostunutta. Heillä oli tietenkin haastattelu, koesoitto ja -esiintyminen, mutta sen lisäksi heidän piti osata johtaa peruskirkkolaulujen lisäksi myös kuoromme ohjelmistoon kuuluvia haasteellisia teoksia. Niinpä heille järjestettiin koejohtamistilanne, mikä taatusti oli hermostuttava tapahtuma. Kaisa-Leenan työtä jatkamaan valittiin sitten  Anna-Elina Norjanen, joka piti meille eilen ensimmäisen virkapäivänsä päätteeksi kuoroharjoituksen. Esitämme marraskuussa vanhan tutun, Gabriel Fauren Requiemin.

Anna-Elina otti kyllä varaslähdön jo viime viikonloppuna ja tuli johtamaan Kaisa-Leenan läksiäisjumalanpalvelukseen aiemmin mainitsemani Rauhanmajan. Tuo ensimmäinen kokemuksemme hänen kanssaan oli erinomaisen onnistunut ja ihan vakaasti voin sanoa yhteistoiminnallisesti itse koko kuoron puolesta, että olemme saaneet hyvän, uuden johtajan.

Kaisa-Leena ja Jorma ovat kulkeneet kanssamme tämän kuoron kuvioissa jo kaksitoista vuotta ja on itsestään selvää, että heidän siirtymisensä kuulijoiden puolelle on haikeaa, mutta näin tämä elämä menee. Se, että meillä on uusi ja ennen kaikkea hyvä johtaja, on nyt uusi juttu ja sen mukaan, mitä olemme kuorolaisten kanssa keskustelleet, kukaan laulajista ei ole jäämässä pois ja niinpä meillä on vanha, tuttu porukka jatkamassa hienoa musisointia.

Aloin eilen miettiä kuitenkin ihan päinvastaista. Enää ei ole lainkaan harvinaista, että ihmiset eivät käytä alkoholia lainkaan. Pystyykö selvin päin juhliva pilaamaan tilaisuuden? Ensimmäinen ajatus on tietenkin, että eihän nyt sentään. On varsin todennäköistä, että hän ei kaatuile tai muuten kompuroi, ei kaada juomia toisten päälle, ei huutele eikä laula kovaäänisesti ainakaan sellaisina hetkinä, kun joku esiintyy tai on kuunneltava puheita ja osallistuttava asialliseen keskusteluun. Useimmiten selvänä juhliin tullut ja sieltä lähtevä ei haasta riitaa ja yksinkertaisesti toimii korrektisti.

Kuitenkin raittiusihmiset voivat hyvinkin olla juhlien pilaajia. On paljon senkaltaisia ihmisiä, jotka kiillottavat omaa kruunuaan julistamalla omaa juomattomuttaan. Pari vuotta sitten olin eräässä tilaisuudessa, missä syötiin ensin ja sitten erinomainen duo esiintyi. Ennen ruokailua jokainen sai käydä ostamassa erikseen ruokajuomansa siihen varatusta paikasta eli juomien pöytiin tarjoilua ei ollut. Olin juuri hakemassa rouvalleni ja itselleni kahta viinilasillista - toinen alkoholia, toinen ei, kun hieman taempana ollut miehenkilö alkoi huutaa, että eikö tällaisessa ravintolassa ole mitään juotavaksi kelpaavaa. Hän jatkoi saman tien, että ei tajua lainkaan, miten joku voi juoda sellaista myrkkyä, missä on alkoholia. Mesoaminen oli varsin vastenmielistä ja kyllähän se siinä kohtaa tuntui ikävältä. 

Kauan sitten minulla oli työtoveri, joka ei myöskään juonut alkoholia. Hänellä oli loistava taipumus asettaa sanansa sarkastisesti niin, että niissä korostui hänen erinomaisuutensa absolutistina ja halveksuntansa jopa miedoimpia juomia kohtaan. Usein olimme työporukkana jossain yksityisessä paikassa - jollain mökillä tai yksityiskodissa tai vaikkapa jollain koulutusmatkalla ja vaikka kaikki tiesivät hänen juomattomuutensa, piti hän aina kovaäänisesti jonkinlaisen alkoholin vastustuspuheen. Tuli aina mieleen oliko kyseessä vanha totuus ~ siitä puhe, mistä puute. Vuosien varrella olen kohdannut usein alkoholittomia ihmisiä, mutta vasta joissain tilaisuuksissa on tullut esiin, että he eivät juo lainkaan. Monella ihmisellä ei ole minkäänlaista tarvetta jatkuvasti korostaa omaa valintaansa.

Itse olen ollut jo tosi kauan täysin raitis. Alkuvaiheessa sitä piti ystäville hieman selittää, mutta tosi pian siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiota. Uudet tuttavuudet ovat joskus ihmetelleet hetken, mutta kun kerron lyhyesti omat syyni juomattomuuteen, ei siitä enää kukaan ole ollut kiinnostunut. En pidä asiasta mitään esitelmää, joskin voin sen tehdä, jos joku pyytää. No, ei ole pyydetty, joten esitelmät ovat saaneet jäädä pitämättä ja hyvä näin. Osaan pitää hauskaa erittäin helposti ilman alkoholia ja itse asiassa minulla on paljon mukavampaa, kun en juo. Ei tarvitse kärsiä krapulasta ja juhlista pääsee näppärästi kotiin hyppäämällä autoon ja ajamalla kotiin. Ei tarvitse pahemmin harmitella mokailujaan, joskin kykenen kyllä noloihin juttuihin ihan selvin päin. Näin lopuksi kerron, että en pahemmin vastusta alkoholia. Liiallista juomista kylläkin - ihan samalla tavalla kuin voin paheksua sisällä tupakointia tai jonossa etuilua tai ali- tai ylinopeutta ajavia.  

Viimeksi kuluneiden parin viikon aikana ovat kaikki harrastuksemme viimein päässeet vauhtiin. Rouvalla on ranskan opinnot, ja jumppajuttuja sekä hyvin vähäisessä määrin järjestötoimintaa. Minulla on kuoro, säestystoiminta, kieliharrastukset ja jääkiekkoliigan seuranta. 

Meillä on rouvan kanssa säännöllisesti toimiva yhteinen harrastus. Käymme ruotsin kielen keskustelukerhossa. Se toimii täysin vapaasti ilman oppikirjoja, tehtäviä ja muistiinpanoja - aina joku keksii jonkun jutun, josta alamme puhua. Asiaa riittää helposti tunnin mittaiseen keskusteluun ja jutut rönsyävät yllättävän nopeasti varsin kauaksi alkuperäisestä aiheesta. Me kaikki "ruotsin kerholaiset" olemme eläkelaisia, mutta sehän ei ole mikään synti.

Kuorosta olen toki kirjoitellut paljon ja juuri näinä aikoina meillä on suuret tuulet puhaltamassa. Pitkäaikainen johtajamme, seurakunnan ykköskanttori jää eläkkeelle ensi viikolla ja tulevana viikonloppuna on sitten suuri juhla. Meillä on omasta takaa paljon ohjelmaa ja vieraileviakin tähtiä tulee kirkkoon - ensin jumikseen ja sitten vielä monipuoliseen maratonkonserttiin, joka kestää vähintäänkin sen, mitä Alisalla kestää juosta 42 kilometriä.

Säestyshommat ovat myös pitkäaikainen harrastukseni ja olemme tässä juuri tekemässä uutta ohjelmistoa. Pianonsoittoni on jossain määrin hankaloitunut hieman kipeiden ranteiden takia, mutta ihan tässä vielä pystyn jossain määrin soittamaan ja olen oppinut kohtuullisen hyvin jättämään niitä säveliä pois, jotka ovat vaikeita soittaa. En siis soita jokaista nuottia. Se ei suuremmin haittaa säestettevää laulajaa, koska hänhän siinä on pääosassa - minä vain myötäilen ja vien tapahtumaa eteenpäin.

Kieliharrastuksestani olen moneen otteeseen kirjoitellutkin. Ruotsin lisäksi minulla on tällä hetkellä säännöllisesti kreikka ja uutena tekijänä englanti. Nämä kaksi viimeksi mainittua ovat opistotoimintaa - kreikka Espoossa ja englanti Nummelassa. 

Kreikan jutut toimivat edelleen vanhaan malliin. Opiskelemme kieltä kreikkalaisen, suomea hyvin puhuvan kotimaassaan opettajakoulutuksen käyneen herrasmiehen ohjaamana. Meillä on ihan oikea oppikirja, missä on paljon tehtäviä ja kertomuksia ja kielioppi siinä samassa. Etenemme kirjan mukaan, mutta sen lisäksi juttelemme ja ennen kaikkea nauramme paljon.

Englannin keskustelukerhoon menin pääasiassa vahvistamaan puhumisen taitoa. Aikoinani keskikoulussa ja lukiossa pärjäsin kielissä hyvin ja englantiahan on tuillut aina käytetyksi paljon - sitä kuulee kaikkialla ja vähänkin reissatessa pääsee hyvinkin aktiivisesti käyttämään sitä. Meillähän on se ystäväpariskunta Skotlannissa, missä sitten saakin venyä parhaimpaansa, kun yrittää pysyä puheenaiheessa ja samalla ymmärtää skottimurretta, joskaan kumpikaan ystävistämme ei mitenkään vahvasti sitä murretta käytä. Kerhomme toimii aivan samalla tavalla kuin ruotsin juttu eli meillä ei ole oppikirjaa emmekä tee tehtäviä, vaan juttelemme leppoisasti niitä ja näitä. Ohjaajamme on ihan alkuperäinen amerikkalainen, ei puhu suomea, mutta selkeästi ymmärtää aika paljon. Hän on asunut täällä jo melko kauan ja hänellä on perhettä, joten suomalaisuus on tullut hänelle hyvin tutuksi.

Jääkiekkoliiga on täydessä vauhdissa ja kokonaisuudessaan homma on alkanut melko yllättävissä ja kohua herättäneissä tapahtumissa. On hyvin mielenkiintoinen alku.

Lukeminen on toki harrastukseni samoin kuin nuo liikunnalliset touhut ja näitä voikin tehdä ympäri vuoden. Kirjat ovat aina saatavilla ja liikkuminen sitten kelien mukaan. Vielä pääosin pyöräilen, mutta hiljalleen ilmojen kylmetessä täytyy varmaan kaivaa kävelysauvat esiin.

Tässä kohtaa kautta joukkueesta eroamiselle on toki monta mahdollista syytä. Jos kyse on terveydestä ja siihen liittyen tunteesta, että ei enää jaksa tai kykene, on päätös varsin kunniallinen. Olisihan hän voinut ehkä hankkia sairaslomapaperin ja olla pelaamatta siihen vedoten. Koska poistuminen punapaitojen riveistä oli jokseenkin erikoinen, on syytä uskoa, että päätöksen takana on huomattavasti monivivahteisempi syy ja Lehterä nähdään vielä kiekkokentillä.

Tämä riveistä poistuminen on kuitenkin nyt niin erikoinen, että jotenkin vääjäämättä herää sellainen negatiivinen ajatus, että kyse on suhteesta joukkueeseen kokonaisuudessaan ja etenkin Lehterän henkilökohtaiseen asemaan pelikentällä. Hän on tottunut olemaan ykkönen ja merkittävä pelimies, mikä hän on ollutkin, mutta kyllä vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Onko Olli Jokinen sanonut suoraan, että Jortsin paikka on tällä kaudella kolmos- tai neloskentässä ja nuoremmat laitetaan suurempaan vastuuseen ja sitä myötä peliaikakin vähenee? Nyt noissa kolmessa pelissä, jotka olen nähnyt, on Lehterä kyllä jäänyt auttamatta jalkoihin ja vaikka hän edelleen on Liigan parhaimpia aloittajia ja peliäly aivan käsittämätön, ei hän enää ole entisen veroinen.

Nyt, kun hän on täysin vapaa velvoitteistaan HIFK:ta kohtaan, hän voisi alkaa katsastella paikkaa jossain muussa joukkueessa ja jopa te4hdä sopimuksen loppukaudeksi. Aika tyly temppuhan se olisi, mutta ihan oikeutettu, mutta takuulla pelaaminen tällä kaudella jossain muussa Liiga-jengissä ja etenkin HIFK.ta vastaan herättäisi melkoisen vyöryn ja paluu Nordikselle jonkun muun joukkueen pelipaidassa, vaatisi tosi kovat hermot. Lehterällä kyllä pinna kestää, mutta saa nähdä. Olisiko tuo uusi jengi Jokerit; se kyllä räjäyttäisi niin Veikkaus-areenan kuin Nordiksenkin tunteet läpi katon, koska odotettavissa on joka tapauksessa  kuumat kohtaamiset varsinkin näin kauden alussa.

Talomme sijaitsee omalla tontilla, joka on noin tuhannen neliömetrin kokoinen. Nurmikon leikkuuta, raivaustyötä ja lehtien haravointia riittää lumihommista puhumattakaan. Toistaiseksi olemme mainiosti jaksaneet ylläpitää tätä, vaikkakin työmäärää on onnistuttu hieman vähentämään erityyppisillä teknisillä ratkaisuilla. 

Olemme teettäneet tässä yhtä sun toista remonttia, mikä on ollut toisaalta hyvä juttu ja toisaalta myös huono. Huonona puolena on se, että ainahan tuo maksaa eikä ole todellakaan halpaa. En jaksa edes laskea, kuinka paljon remonttirahaa tähän on uponnut, mutta kyllä se ihan suuri luku on. Katto, ovet, ikkunat, ilmanvaihtojärjestelmä, kylpyhuoneremontti,  lämmitysjärjestelmä, salaojitus, keittiö, sähkötyöt, vesijohdot eikä riitäkään. Kai näillä remonttirahoilla olisi jonkinlaisen Mersun helposti saanut. Asuinrakennuksia vaan on pakko kunnostella aika ajoin.

HS:ssä oli tänään artikkeli siitä, kuinka nuorten perheiden haave omakotitalosta on ainakin tässä pääkaupungin lähistöllä karannut hyvin monen käsistä. Jos haluaa uuden talon, se maksaa väkisinkin ainakin puoli  miljoonaa ja vaikka vanhan talo saa halvemmalla, uppoaa siihen "käytettyyn" taloon helposti melkoinen kasa eurovaluuttaa. Asunto on maksettava ja muutenkin pitäisi elää.

Me voisimme tällä hetkellä kyllä myydä tämän aika edullisesti, koska emme asu pääkaupunkiseudulla, mutta tarpeeksi lähellä kuitenkin. Jos länsirata toteutuu lopultakin, pääsee täältä suhteellisen helposti Helsinkiin joutumatta seisomaan aamuin illoin järjettömässä ruuhkassa moottoritiellä. Asumme lähellä kaikkia niitä palveluja, mitä tämä kirkonkylä tarjoaa eikä Nummelaan ole kuin häthätää kymmenen kilometriä. Kaikkea tarpeellista saa puolen tunnin automatkan päästä, joskin täytyy muistaa, että täällä tarvitaan oma auto. Julkiset eivät oikein palvele.

Kuten jo mainitsin, tähän taloon on tehty paljon remontteja, joten tänne mahdollisesti muuttava ei joudu tekemään niitä välittömästi. Valitettavasti tämä vaan on sellaista ikäluokkaa, että kukaan ei voi varmasti sanoa, mitä mahdollisesti on odotettavissa. Meillä ei ole täällä käsittääkseni ongelmaa sisäilman suhteen. Sairastelemme yskiä ja nuhia ja päänsärkyjä erittäin harvoin. Viimeksi minulla oli flunssan poikanen melko tarkkaan vuosi sitten ja se tuli aivan varmasti kuororeissulta, missä puolet porukasta yski ja räki koko ajan. 

Oli tilanne tällä hetkellä niin tai näin tämän talon kuntoa ajatellen, on sen myyminen tosi kova riski. Myyjän vastuu on sitä luokkaa, että hirvittää. Koska tämä on iäkäs talo, ei tästä voi pitää kovaa hintaa ja jos tämän nyt sitten parillasadallatuhannella saisikin myydyksi, niin jos jostain syystä kauppa pitäisi purkaa, niin kyllä siitä tappiota ja vaivaa tulsi. Onhan ihan selvää, että myyntirahat laitettaisiin uuden rivi- tai kerrostalo-osakkeen ostoon ja jos sitten tulisi kaupan purku tai huoltokorjauksia, niin mitäs sitten. Vakuutusyhtiö ei tietenkään korvaisi, koska niillä on selkeät säännöt näistä hommista. En tavattomasti kaipaa henkilökohtaista konkurssia tässä iässä ja kun tulot ovat vain tuon oman työeläkkeeni verran, en todellakaan halua alkaa maksaa mitään ylimääräisiä korjauksia asunnosta, josta olen jo luopunut. Siis todennäköisesti olen tuomittu asumaan tässä eloni loppuun saakka.

Kemiönsaari on ihan tuossa Turun etelä- tai ehkä kaakkoispuolella. Salon kaupunki on myös lähellä. Se on käytännössä ihan kiinni mantereessa ja niinpä se ei erotu saareksi samalla tavalla kuin Ahvenanmaa. Kemiönsaari on Suomen neljänneksi suurin saari. Melkein koko saari on yhtä Kemiönsaaren kuntaa, jolla on siis sama nimi kuin saarella. Ihan saaren pohjoisosa kuuluu Salon kaupunkiin. Saarella asuu kuutisentuhatta asukasta, joista vajaa 70 % on äidinkieleltään ruotsinkielisiä. Sen kyllä huomasi, koska meni minne vaan ja esitti asiansa ruotsiksi, sai myös vastauksen ruotsiksi.  

Saarella on kolme pientä keskuskylää - Kemiö, Taalintehdas ja Kärra (Dragsfärdin kirkonkylä), mutta pääosin se on melko harvaan asuttu. Maisemiltaan se on kumpuileva ja siellä on paljon peltoja ja toki metsiä. 

Meidän majapaikkamme oli ihan saaren eteläosissa Kasnäsissa. Siellä on satama pieneveneille, mutta sieltä lähtee myös saariston yhteysaluksia eli sellaista vilkasta meriliikennettä siinä varmasti ainakin kesällä on. Keskellä aluetta on pieni spa, missä rouva kävi uimassa ja hieman poreilemassa, mutta kovin pikkuinen ja ehkä vähän jo vanhanaikainen se kuitenkin oli. Ensimmäinen päivämme kohteessa oli vallan sateinen, joten ihan mukavasti rouva sai illan siinä kulumaan. Minä katsoin huoneessamme liigamatsin.

Asuimme muutaman huoneen käsittäneessä rivitalotyyppisessä rakennuksessa. Niitä oli siinä niemennokassa useampia. Huone oli iso ja siellä oli myös parvi eli helposti siinä olisi 4-5 matkustajaa mahtunut. Merelle päin oli suuri ikkuna. Muuten se oli tavallinen hotellihuone.

Söimme aamiaisen, ekana iltana päivällisen ja  pari lounasta, mitkä täyttivät kyllä syömisen tarpeen hyvin. Seisovasta pöydästä haettiin. Näin syksyllä keskellä viikkoa ei enää noissa kohteissa ole juurikaan matkustajia ja niinpä ei todellakaan tarvinnut jonotella yhtään.

Emme varsinaisesti tehneet mitään ihmeellistä. Verkkaista meininkiä koko oleskelu. Ajelimme pari kertaa Taalintehtaalle kahvilaan ja kauppaan, mutta varsinainen tutustumiskohde oli  Söderlångvikin kartano, joka oli taiteilija Amos Anderssonin kesäpaikka. Iso ja hieno talo, missä oli upeita taideteoksia nähtävillä. Kotimatkalla käytiin Matildedahlissa, missä käytiin jokunen vuosi sitten kesäloma-ajelulla.

Kasnäsiin ajettaessa ylitetään upea Lövön silta, joka on korkeimmillaan 19 metriä. Upeat näkymät molemmin puolin.

Kesäsää oli aika kurja. Ei toki pahin mahdollinen, mutta parin-kolmen päivän lämpöjaksot eivät lämmittäneet vesiä tarpeeksi ja kävi niin, että en kertaakaan käynyt uimassa. Kivijärvellä pulahdin nopeasti noin viiden sekunnin uinnin ja keväisellä matkallani Santorinilla kävin toki uimassa, mutta niitä ei lasketa. Näin jälkikäteen tiedämme tietenkin, että Keski-Euroopan ilmanpaineet työnsivät viileähköä ja kosteaa ilmaa näille pohjoisille leveysasteille ja aiheuttivat tämän hieman paria edellistä kesää viileämmän ja epävakaisemman sään. Eivät kaikki ole sitä mieltä, että tämä kesä olisi ollut kurja - tämä on minun mielipiteeni.

Me emme tänä vuonna reissanneet kesän aikaan juutri ollenkaan. Tässä pienehköllä alueella, aika usein Helsingissä, alle sadan kilometrin päässä kotoa, pari reissua Raaseporissa ja kerran Kotkassa. Minä kävin Keski-Suomessa enoani tapaamassa ja poikamme kanssa viettämässä kolme päivää, jotka sattuivat olemaan tämän kesän ainoat todella huikean hyvät säät. Hyvä tuuri jo siltäkin kannalta, että poika reissasi moottoripyörällä, mikä on huomattavasti mukavampaa ja turvallisempaa, jos on hyvä sää. Hän onnistui tämän kauden aikana ajamaa yli 6000 km Kawasakillaan, eli on hän joka tapauksessa löytänyt ne välit, missä keli on ollut pääasiallisesti kuivaa.

Yksi viime vuosien kesien kohteistamme on ollut Woodstock-tapahtuma, joka jäi tänä kesänä minulta väliin samana viikonloppuna olleen toisen tapahtuman takia. Harmitti tietenkin, mutta päällekkäisyyksiä sattuu ja priorisointi on vaan pakko ottaa käyttöön. Tapahtuma on vietetty siellä lapsuuteni kotikunnassa, missä tulee muuten käydyksi enää vain enoani tapaamassa. En omista sieltä yhtään mitään ja niinpä joka kerta siellä käydessä täytyy vuokrata joku mökki tai muuten etsiä yöpymispaikka. 

Tämä Woodstock-tapahtuma on kyllä minun tapauksessani jäämässä yhdeksi sivuksi historian kirjassani. Meillä on ollut tapana soittaa ja laulaa sen parin-kolmen päivän konklaavin aikana tuntikausia, mutta ikä on alkanut tehdä tehtäväänsä ja kun vähäinenkin soittaminen koskee sormiin ja ranteisiin, on sen puolen into alkanut laantua. Äärimmäisen valitettavaa, mutta minkäs teet. En koko menneen kesän aikana soittanut kitaraa lainkaan ja vasta nyt olen viime aikoina hieman näppäillyt Martinia nauhoitellessani joitain taustoja. Pianoa kykenen sottamaan enemmän, mutta ei sekään suju enää niin, kuin vielä muutama vuosi sitten. 

Valitettavasti olen Woodstockin kuvioissa alkanut tuntea olevani aika lailla outsider. Tähän asti soittaminen on pitänyt minut kuvioissa, mutta kun tapahtumaan kuuluu myös runsas saunominen ja jonkinmoinen alkoholin käyttö, putoan kyydistä täysin ja jo vuosi sitten ollessani viimeksi siellä, ulkopuolisuuden tunne voimistui. Pelkkä musisointi ei enää riitä ja vaikka kaikki Woodstockiin osallistuvat tyypit ovat erikoisen mukavia, en oikein koe olevani enää osa sitä touhua. Herroilla on varmasti mukavampaa ilman minua. Todennäköisesti en enää tulevina vuosina osallistu näihin rientoihin, mutta ei koskaan pidä sanoa ei koskaan. Sen verran olen oppinut, kun olen näin vanhaksi päässyt. 

Alan tässä hiljalleen pakata kesäisiä varusteita talvisäilytykseen ja kuvittelen herääväni henkisestä talviunesta sitten toukokuun lopussa. Harrastukset ovat jo täysillä käynnissä ja niitä sitten riittää pitkälle ensi kevääseen. 

Osa porukasta ei kyennyt tai halunnut juosta tuota kammottavaa alle puolen kilometrin matkaa. Ei kuulemma jaksanut, ei huvittanut, olisi tullut hiki ja muita erikoisia vastauksia. Tämä tapahtui jo 1980-luvulla ja vuodesta toiseen siirtyessämme kohti 2000-lukua juoksemisen kyky heikkeni. On kyllä totta, että kun heitimme kentälle jalkapallon, oppilaat juoksivat huomattavasti mieluummin ja vielä on tähdennettävä, että ei tämä juoksuhaluttomuus tai -kyvyttömyys koskenut tietenkään kaikkia.

Olen jatkuvasti ja toistuvasti tuonut esiin sen, että kansakuntamme tulevat elättäjät ovat huonossa kunnossa fyysisesti, mikä johtuu osittain siitä, että he eivät kilpaile. Meidän kotipaikkamme urheilukentällä ei järjestetä yleisurheilukisoja lapsille kesäisin. Minun lapsuudessani kisoja oli muutaman viikon välein ja niissä hyvin pärjänneet pääsivät läänin ikäkausimestaruuskisoihin ja niistä kisoista parhaat sitten Olympiastadionille valtakunnallisiin kisoihin. Paikallisissa kisoissa oli aina paljon osallistujia ja toinen toistaan kannustaen pyrittiin aina vaan parempaan. Itse en pärjännyt tulosuetteloon katsottaessa kovinkaan erikoisesti, mutta se ei johtunut niinkään huonoudesta, vaan siitä, että toiset olivat parempia. Minulla on edelleen tallessa vihko, johon olin kirjoittanut ennätyksiäni. Jo 13-14-vuotiaana juoskin 1000 metriä hyvinkin alle neljän minuutin eli reippaasti yli 3000 metrin Cooperin vauhtia, joka ei silloin kuitenkaan riittänyt muuhun kuin kavereiden kantapäiden katsomiseen. Maaseudulla oli paljon raskaita kodeissaan maatöitä tekeviä nuoria ja heillä oli voimaa ja kestävyyttä. Olin silloin hidas ja olin sitä koko aikuisiän, mutta kun matka piteni tarpeeksi, ero kaventui. 

Nuorten miesten keskimääräinen fyysinen kunto alkoi 1990-luvun loppupuolella laskea huimaa vauhtia. Selkeänä todisteena olivat armeijan alokkaiden Cooper-testin tulokset. Siellä nämä liikuntatunneilla 400 metrin juoksuun lähes läkähdyksiin kuolleet ikäluokan eustajat olivat vielä kovemmilla ja kun tulokset alkoivat olla alle kahtatuhatta metriä 12 minuutissa, herätti se jo runsaasti huomiota.

Fyysisen sinnikkyyden heikentyminen alkoi vaikuttaa myös henkiseen kyvykkyyteen. Kun koululaitoksemme alkoi keksiä ponnistelujen asemesta uusia oppimiskeinoja milloin minkäkinlaisilla ilmiöillä, leikeillä ja tempuilla, alkoi myös sinnikkyys uusien asioiden oppimiseen laskea. Jos joku asia ei mennyt perille, opittiin antamaan periksi. Kun vaikeita asioita ei harjoitella, ei niitä myöskään opita. Se on vaan fakta. Minä jouduin katsomaan sitä aitiopaikalta. Jollekin tulee ehkä mieleen, että miksi en vaatinut oppilailta enempää. Itse asiassa taisin vaatia, mutta koko opetuskentän ohjelma oli yhteinen, eikä siellä voinut tolkuttomasti sooloilla. Siitä tuli äkkiä sanomista. 

Oppilaiden suorituksista ei saanut puhua luokassakaan, joskin he kyllä tiesivät, kuka osaa hyvin ja kenellä on vaikeuksia, mutta se johtui tietenkin oppilaista itsestään. He kertoivat numeroistaan. Vanhempien kanssa keskustellessa oli pakko pitää kieli keskellä suuta, ettei tullut liian ankarasti arvostelluksi lapsen suoritusintoa tai paremminkin innottomuutta. Opettajana oppii yllättävän hyvin näkemään lapsen suorituskyvyn ja siinä oppii myös huomaamaan, jos lapsi ei tee koulutyönsä eteen mitään. Kuten olen ennekin niin moneen kertaan sanonut, ei parhaimpien oppilaiden tarvinnut opiskella juuri ollenkaan oppiakseen opetussuunnitelman edellyttämät tietotaidot. Siinä kohtaa he myös oppivat, että ei tarvitse ponnistella kymppien perään - kunhan vähän vilkaisee oppikirjaa, tekaisee annetut tehtävät ja seuraa tunneilla. Tämän ponnisteluvaiheen väliin jääminen on sitten kokonaisuudessan vaikuttanut sinnikkyyden kehittymättömyyteen.

Palaan vielä kerran omaan nuoruuteeni. Vaikka olinkin opillisesti oman luokkatasoni parhaimmistoa, eivät ne kiitettävät numerot helpolla tulleet. Mitä ylemmäs kouluportailla kavuttiin, sitä vaativampia oppiaineiden kokeet olivat. Ulkoa opettelemista oli paljon ja sitä pitäisi edelleen olla. Vieraiden kielten sanastoja opiskeltiin jatkuvasti ja niistä tuli aina läksyjä ja usein ope piti pistokokeen, joka paljasti kyllä liian heikon valmistautumisen. Itse opin ja ehkä luokkakaveritkin, että kun saimme vaikkapa historiasta läksyn, se oli luettava huolella ja selvitettävä itselleen, mitä siinä oikein kerrottiin. Meille opetettiin aikajanan käyttö ja sillä tavoin opittiin sijoittamaan maailman- ja kotimaanhistorian tapahtumat järjestykseen. Jos näitä ei opetellut seuraavalle oppitunnille, oli kokeeseen valmistautuminen täysin epäinhimillinen vääntö, koska koejaksot olivat silkkaa tekstiä alusta loppuun vain parin pienen mustavalkoisen kuvan kera ja sitä asiaa oli aina todella paljon. Olkoon nyt, että kehun hieman tai paljonkin itseäni, mutta olin hyvä lukija ja muistin vielä silloin poikasena paljon asioita, mutta näistä taidoista huolimatta en olisi millään pärjännyt niin hyvin kuin pärjäsin ilman tarpeellista sinnikkyyttä.

Edelleen jaksan sinnitellä uuden oppimisen kanssa. Kuten sen sadat kerrat olen kertoillut näillä sivuilla, olen jo kauan käynyt kreikan ja ruotsin tunneilla ja tänään aloitan englannin. Jostain viisaasta lähteestä olen lukenut, että kieliharrastus kehittää aivoja ja pitää muistia virkeänä (mikä lieneekin itsestään selvä juttu) ja pakottaa tekemään työtä, jotta sinne aivojen koloihin mahtuisi vähän jotain uutta. Musiikki vahvistaa sitten aivojen toista puoliskoa.

Eilen kävi varmaan ensimmäisen kerran täällä kotioloissa niin, että minun oli pakko hoitaa asia ruotsiksi. Meille tulee valokaapeli ja sen asentaja tuli tutustumaan ja suunnittelemaan johtojen ja boksien vetämistä. Hän ei puhunutkaan suomea ja englantikin tuntui vähän oudolta ja niinpä kokeilin ruotsia, jota hän osasikin hyvin. Niinpä tästä pari vuotta kestäneestä ruotsin kielen palautusharjoittelusta olikin nyt oikeasti käytännön hyötyä, kun selvitimme johtoasiat på svenska. Sinnikkyyttähän se vaatii, mutta se on kauan sitten opittu taito.   

Ensimmäisen kymmenen opetustyövuoteni jälkeen havaitsin työssäni koulun vaatimustasojen laskun. Matematiikassa muutos siitä, kun aloitin open työt 1980-luvun alussa, oli suuri. Opetettiin samat asiat, mutta harjoittelun määrää pudotettiin. Nopeasti oppiville oli kyllä eriyttäviä lisätehtäviä, mutta niitä ei pystytty käymään läpi, koska opettajan aika kului enenevässä määrin järjestyksen ylläpitoon ja hitaasti oppivien auttamiseen. Jossain kohtaa matematiikan kokonaistuntimäärää jopa pudotettiin, mikä oli suoranainen väärinkäytös kouluikäisiä kohtaan. Englantia lapset kyllä oppivat, mutta ruotsin kielen osaamisen taso putosi kuin lehmän häntä.

Kruununa kaikelle oli äidinkielen opetussuunnitelman omituisuus. Siellä oli kaikenlaista kummallista, kun olisi pitänyt opettaa lapsia lukemaan ja sitten vahvistaa sitä taitoa antamalla paljon lukutehtäviä ja kirjallisia läksyjä ja sitä myötä myös paljon kirjoittamista. Oikeoppinen suomen kieli olisi pitänyt vahvistaa kieliopin ja etenkin lauserakenteiden hallinnan kehittämisellä. Sanavaraston kasvattaminen olisi pitänyt olla prioriteettilistan kärjessä. Vaan ei tehty näin ja nyt meillä on suuri määrä nuoria, jotka eivät osaa lukea.

Käsittääkseni on väärin sanoa, etteivätkö lapset osaa lukea. Kaikki vuosien varrella tapaamani oppilaat osasivat lukea kirjoitettua tekstiä, mutta ongelma oli ja on tällä hetkellä se, että erittäin monelle tuottaa suuren suuria vaikeuksia ymmärtää lukemaansa. Lukunopeus on myös heikkoa ja niinpä oppilas saattoi unohtaa sivun alussa lukemansa tekstin ennen kuin edes pääsi saman sivun loppuun. Sanavaraston puute on monella aivan tolkuton, eikä se todellakaan ole vain maahanmuuttajien ongelma. Kantaväestössämme on erittäin paljon tätä vaikeutta. Lukeminen on kuin juoksua. Mitä enemmän treenaat, sitä helpompaa se on ja sitä paremmin sitä osaat ja jaksat.

Lukutaidon heikkous näkyy ja ymmärtämisen ongelmat näkyvät kaikissa lukuaineissa - siis uskonnossa, historiassa, biologiassa, maantieteessä jne.... Asioita ei opi, jos lukeminen ei suju. Tässä viimeisimmässä PISA-testissä tuli esille myös kärsimättömyys ja nopa luovuttaminen. Tavarat lentävät pitkin seiniä, jos asia ei heti selviä. Tähän keskittymiskyvyttömyyteen ja pitkäjänteisyyden puutteeseen oppineet viisaat ovat löytäneet uskottavan selityksen. Älypuhelinten erilaiset sovellukset - some ja pelijutut antavat pikaratkaisun ja tuottavat nopeasti mielihyvää. Siellä ei tarvitse olla pitkäjänteinen, jotta asia selviäisi. 

Nyt, kun kouluikäisen pitäisi kirjoittaa faktinen teksti hyvine lauseineen ja oikeine välimerkkeineen sekä tautologian välttämiseksi pystyä tuottamaan synonyymein varustettuja lauseita niin, että hän ensin lukee omaan kirjoitukseensa tarvittavan tietotekstin ja sen jälkeen referoi alkuperäisen asiasisällön omaksi tuotokseksensa ilman tekoälyä, saattaa moni nykynuori kohdata dilemman. 

Kirjoitin tuohon väliin yksinkertaisen asian vääntäen sen ihan turhan monimutkaiseen muotoon, mutta ei siinä siitäkään huolimatta pitäisi yläkoululaiselle olla mitään mahdotonta. Ensimmäisellä lukemisella saattaa heittää ns. hilseen yli, mutta kärsivällisesti pohtien sen pitäisi onnistua kaikille. 

Viisaat kaukaisilla mailla, kuten Virossa, tuovat nyt esille, että Suomessa ei peruskoulu suinkaan onnistunut mm. PISA-testeissä vuosituhannen vaihteen muutosten takia, vaan ennen muutoksia käytössä olleen OPS:n ansiosta. Siinä 2000-luvun alussa tuli vallalle oppilaan aktivointi omaan oppimiseen. Hieman yksinkertaistaen ope ei siis neuvonut loppuun saakka uutta asiaa, vaan ohjasi häntä alkuselvittelyjen jälkeen itse oppimaan. Ei se nyt ihan näin suinkaan mennyt, mutta vähemmän meidän piti opettaa niihin aikoihin. 

Englantilaiset vannovat edelleen tiukkojen läksyjen ja vaativien kokeiden nimeen. Minä alan kääntyä vahvasti samaan suuntaan.