Viimeisimmässä Pisa-tutkimuksessa pääalueena olivat luonnontieteet. Vaikka osaamistaso on edelleen OECD-maiden keskitasoa parempaa, on tulosten heikkeneminen huolestuttavaa. Erikoisen huolestuttavaa on se, että osaamisen heikkeneminen on suurinta sosioekonomisesti hyvin toimeentulevien perheiden lapsilla. YLE:n uutisten mukaan syytä ei vielä tiedetä, mutta minulla on vähintäänkin vahva mielipide. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni ovat niin kaukana ja eri aikakaudelta, että niitä ei aivan yksi yhteen voi verrata tähän aikaan, mutta tietyt periaatteet ovat edelleen olemassa. 

Silloin kauan sitten minun kotikylässäni oli hyvin vähän erittäin hyvin toimeentulevia perheitä, jos juuri ollenkaan. Hyvin pienituloisia oli paljon. Me emme saaneet helpolla yhtään mitään ja meille opetettiin ihan selvästi, että jos haluamme jotain, meidän on tehtävä työtä sen eteen. Konkreettisesti se tarkoitti fyysistä työtä vaneritehtaalla tai metsänraivauksilla tai vaikkapa kaupan varastossa. Minä en ollut metsähommissa, mutta noita muita hommia tuli tehdyksi. Myös marjoja keräämällä saattoi saada jotain. Kauas tulevaisuuteen tähtäävät tavoitteet perustuivat ahkeraan koulunkäyntiin, koska koulutus takasi meille askeleen ylemmäksi yhteiskunnan arvokartalla. En toki väitä, että ihmisen olisi silloin pitänyt ahkeroida koulunsa eteen yli omien kykyjensä, mutta asenne siihen yhteiskunnallisesti tärkeään työhön opittiin kansa- ja oppikoulussa sen tarpeeksi vaativan koulutuspolun kautta. Jotkut olivat akateemisesti erittäin hyviä ja toiset taas eivät. Se on luonnonlaki. Koulutusjärjestelmämme oli hiukan tyly jakaessaan oppilaat kahteen leiriin, mutta minkäpä faktoille mahtaa. Nämä eivät ole muuttuneet miksikään. Kaikilla eivät eväät tänäänkään riitä korkeakoulutukseen eikä pidäkään, koska yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista osaamista ojankaivuusta tähtitieteeseen saakka. 

Peruskoulu tuli Suomeen 1970-luvulla ja on heti alusta alkaen laskenut vaatimustasoja, koska jonkinlaisen käsittämättömän ajatusmallin myötä kaikkien on saatava samat tiedot ja taidot. Peruskoulun alkuvaiheessa korkeasti kouluttautuneiden lapset olivat vanhempiensa geenien ja myös heidän antamansa mallin mukaisesti oppimisasteikon kärjessä. Ihan peruskoulun alkuvaiheessa 1980-luvun alussa eri oppiaineiden vaatimustasot olivat korkeammalla ja erot näkyivät. Vuosien kuluessa oppimiskykyjen erot tulivat aina vaan selkeämmin näkyviin ja ne kasvoivat myös. Korkeasti kouluttautuneiden lapset juuri mainitsemieni syiden ansiosta pääsivät aina vaan vähemmällä työnteolla koulun kognitiivisista vaatimuksista eivätkä tottuneet kovaan työntekoon, koska ei tarvinnut. Kaikissa oppiaineissa alettiin ihan säännöllisesti vähentää työmäärää ja esimerkiksi asioiden ulkoa opettelua alettiin vähentää ja melkein kieltää. Asiaa on tavallaan hirveän vaikea selittää, mutta me, jotka teimme siellä koulussa sitä arkista työtä, näimme koko korttitalon hitaan hajoamisen.

Nykypäivän Suomessa korkeasti kouluttautuneiden ja muuten hyvän sosioekonomisen aseman  saavuttaneiden perheiden lapset ovat huonon koulusuunnittelun ja -toteutuksen takia joutuneet ilman omaa syytään kärsijöiksi. Yhteiskuntamme yksi ongelma on se, että meille on syntynyt vähitellen enenevässä määrin eriytyneitä sosiaaliluokkia. Korkeasti kouluttautunut pääosin perustaa perheen toisen korkeasti kouluttautuneen kanssa ja päinvastoin. Osa lapsen oppimikyvyistä periytyy, osa tulee kasvatuksen ja ohjaamisen kautta.  Koulu ei tasapäistämisvimmassaan ole pystynyt pitämään hyvin oppivien tavoitteita tarpeeksi korkealla ja kun heidän ei ole tarvinnut ponnistella oppimisen kanssa, he eivät myöskään ole niin korkealla osaamisen tasolla kuin olisi ollut mahdollista. Korkean sosioekonomisen tason omaavilla perheillä on varaa lasten kalliisiin harrastuksiin ja muuhun toimintaan, mikä helposti vie valtaosan heidän koulun ulkopuolisesta toiminnastaan eivätkä lapset sen enempää kuin vanhemmatkaan tunnu tajuavan, että älykkyydestä huolimatta lapset eivät opi asioita, jos he eivät opiskele oppimaan. 

Minä puhuin tästä asiasta jo yli kaksikymmentä, ellei jopa kolmekymmentä vuotta sitten havaitessani oppimiserojen suuren kasvun, vaikka samalla tavoitteita laskettiin koko ajan. Minä en todellakaan ollut ainoa, joka siitä puhui. Valitettavasti minä olin vain pelkkä turhake, koska työskentelin peruskoulun alimmalla portaikolla koululuokassa, eikä meitä maan matosia kuunneltu. Muistan hyvin ennustaneeni sen, että koululaitoksemme syöksyy alaspäin, koska vaatimustasot ovat niin surkeat. Niin sanotut älykkäät ja viisaat nauroivat minulle. Olepas sinä vähän kouluttautunut typerys hiljaa, kun et mistään mitään ymmärrä.

Ei tämä tietenkään näin yksinkertaista ole. Syitä oppimistason heikentymiseen on paljon.  Esimerkiksi yhteiskunnan väkisin ajama digiloikka kääntyi loppujen lopuksi itseään vastaan ja aiheutti sen verran pahaa, että korjausliikkeitä on alettu tehdä. Onneksi sentään se huomattiin.

Lähes kaikkeen kouluissamme tehtävään työntekoon on olemassa yksi hyvä alkulääke. Lasten täytyy lukea huomattavasti enemmän niin koulussa kuin kotona. Lukeminen kehittää keskittymiskykyä, kasvattaa sanavarastoa, opettaa tietämään laaja-alaisia kokonaisuuksia, enkä tällä tarkoita pelkkää koulutieteellistä oppikirjalukemista, vaan kaikenlaista kirjoitettua tekstiä. Lukemalla minustakin on tullut näin älykäs (ja vaatimaton).

Ihan säännöllisesti pyörälenkkejä tekevät ihmiset pitävät aina kypärää. Se on halvin vakuutus ja paras tapa välttyä ikäviltä seurauksilta kaatumistapauksissa. Vaikka pyöräilykypärät ovat olleet jo ihan kunnolla saatavissa ja liikenteen turvajärjestöt ovat sen käyttöä suositelleet, ei se ole saanut pysyvää suosiota. Ei vaikka sen käyttö on tuotu jo lakiin - valitettavasti vain suosituksena ja sehän ei kovakalloiseen suomalaisuuteen tartu.   

Pyöräilyonnettomuudet ovat harvinaisia eikä loppujen lopuksi kukaan pyörän päälle kiipeävä aikuinen ole huono ajaja. Ajotaidosta se ei ole kiinni. Jos tasapaino on huono, ei ihminen yksinkertaisesti aja polkupyörällä. Valitettavasti ne onnettomuudet sattuvat jonkin pyöräilijästä riippumattoman ulkoisen tapahtuman takia. Sinänsä aivan sama miten, mutta yhteistä näille kaikille onnettomuuksille on se, että sieltä tullaan vauhdilla alas ja tasapainon pettämisen vuoksi hyvin usein pää ensimmäisenä. Kypärä ei tietenkään estä kaikkia pahimpia loukkaantumisia, mutta monessa kaatumistapauksessa se vaimentaa päähän kohdistuvaa iskua niin paljon, että onnettomuuteen joutunut pyöräilijä selviää lievällä aivotärähdyksellä. Yli kahden metrin korkeudesta suoraan asfalttiin tuleva pää saa hirveän kovan iskun ja siinä on vaarana sekä kallonmurtuma että aivoverenvuoto. On tokli selvää, että mikään kypärä ei pelasta rekan tai bussin alle jäävää pyöräilijää. 

Aikuisilla ja teini-ikäisillä ei juurikaan kypäriä näy. Monet aikuiset, varsinkin naiset väittävät, että se pilaa kampauksen. Nyt voidaan oikeasti miettiä, kumpiko on tärkeämpää - turvallisuus vai hiusten malli. Jos on töihin menossa, ei kukaan tarvitse erikoisempaa kampausta, Juhlat on eri juttu, mutta ei niihin mennä pyörällä. Teini-ikäiset kärsivät kaveripaineesta. Se on selvää ja eihän kukaan ole niin kaikkivoipainen kuin oikein kunnollinen murkkuikäinen.

Oli sitten tilanne mikä tahansa, täytyisi ihmisten oppia pitämään kypärää. Se on yksinkertaisesti halpa tapa pitää pää suojassa.

Syksyn suuri ongelma on etenkin teini-ikäisten, mutta myös aikuisten haluttomuus pitää heijastinta. Jokainen autoilija tietää, että varsinkin pimeällä ja sateisella tiellä ovat mustiin pukeutuneet ja ilman heijastinta liikkuvat ihmiset ovat täysin näkymättömiä ihan viime hetkeen saakka ja silloin ei enää saa autoa pysähtymään.  Tavattoman paljon ihmiset kuvittelevat, että katuvaloissa he näkyvät hyvin ilman heijastinta. Miksi eivät näkyisi, kun kerran näkevät itse hyvin kulkea? Se on kuitenkin ihan eri juttu. Teini-ikäiset ovat jälleen kaveririippuvaisia. Jotenkin heijastimet eivät millään istu siihen kokonaisuuteen ja porukka pitää parempana kulkea tyylin mukaan, vaikka riskeeraavat  oman terveytensä. 

Suomalaiseen jääräpäisyyteen eivät suositukset tehoa, vaikka ne olisi lakikirjoihin kirjoitettu. Emme tosin ole ainoa kansakunta maailmalla tässä asiassa. Eipä noita kypäriä ja heijastimia muuallakaan liiaksi näy. Kuinka kauan ihmisten täytyy käyttäytyä hölmösti ennen kuin kaikki ymmärtävät? 

Tunnen Mikko Kuustosen musiikin erinomaisen hyvin ihan sieltä gospel-biisien alkutaipaleilta alkaen. En minä silloin häntä kuunnellut, mutta myöhemmin sitten sain kuunneltavakseni Pro Fiden levyjä. Q-Stone eli se oikein kunniakas blues-aika tuli tutuksi silloin 80-luvun lopuilla. Varsinaisesti kiinnostuin hänen musiikistaan 1990-luvun puolivälin tienoilla, kun hän nousi Suomen listoilla ihan kärkeen albumeillaan "Musta jalokivi" ja "Aurora". 

Tässä nyt sitten viimeksi kuluneiden vuosien aikana hänen musiikkinsa on kulkenut minun mukanani - jos ei jatkuvasti, niin kuitenkin aina, kun on tuntunut siltä. En osaa ulkoa kaikkia hänen laulujaan, mutta kyllä melkoisen määrän. Hänhän ei enää viimeksi kuluneen parinkymmenen vuoden aikana ole tehnyt juurikaan uutta musiikkia. Minulla on kuitenkin kaikki hänen levynsä tätä viimeistä lukuun ottamatta, jonka nyt varmaan ostan, kun pääsen jonkun levyhyllyn ääreen.

Talvella huomasin netissä, että joitakin Kuustosen lauluja on sovitettu isolle orkesterille ja että hän tekee Kymi Sinfonietan kanssa muutaman keikan. Nämä sovitukset sinfoniaorkesterille ovat Anssi Växbyn ja Valtteri Laurell Pöyhösen käsialaa. Lyhyesti osanottuna tajuttoman taitavia ja onnistuneita sovituksia. Ei pelkästään Mikon hittejä, vaan myös ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampia biisejä. 

*****************

Olimme eilen illalla Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltassa kuuntelemassa tätä Mikon konserttia. Se yllätti ja samalla täytti odotukset moninkertaisesti. Suurena orkesterina toimi  siis Kymi Sinfonietta, jota johti välillä sooloja soittanut uskomaton saksofonisti, Jukka Perko ja vielä lisänä kitaristi Varre Vartiainen. Loistavan äänentoiston ansiosta kaikki laulut toimivat harmonisesti ja laulu ja soolot ja orkesterin säestys pysyivät tasapainossa koko ajan. En laskenut laulujen määrää, mutta ihan kunnollisen iltapuhteen Mikko sai tehdäkseen.

Huvila-teltta oli ihan ääriään myöten täynnä ja vielä encore-biisienkin jälkeen taputukset olivat tosi kovat. Siinä teltasta ulos kävellessäni kuulin yhden jos toisenkin puhuvan ihastuneena konsertin onnistuneesta kokonaisuudesta. Kyllä minä itsekin odotin hienoja sovituksia, koska Mikon laulut ovat kauttaaltaan kauniita ja melodisia ja hyvän korvan omistava sovittaja kykenee näihin lauluihin kirjoittamaan upeita sävelkulkuja muuttamatta niiden alkuperäistä tunnelmaa, mutta mitään näin hienoa ja onnistunutta kokonaisuutta en kuitenkaan odottanut.

Haastattelin henkilöä, joka on ennen kaikkea jääkiekon ystävä. Hän seuraa aktiivisesti Liigaa ja jossain määrin myös NHL:ää, Ruotsin SHL.ää ja luonnollisesti MM- ja olympiakisoja.Tunnen kyseisen henkilön erinomaisen hyvin ja tapaan hänet päivittäin peiliin katsomalla. Jääkiekon lisäksi häntä kiinnostaa yleisurheilu, joka sai kuitenkin tämän kesän päätöspisteensä menneen viikonlopun maaottelun merkeissä.

Siispä asiaan.

Seuraat aktiivisesti Liigaa. Mikä on suosikkijoukkueesi ja miksi?
HIFK. Noin 60 vuotta sitten veljeni otti puheeksi, että jokaisella urheilufanilla pitää olla suosikkijoukkue. Jääkiekkotietämykseni oli siellä Keski-Suomen korvessa varsin vähäinen, mutta lehtiä ja UKA:a (Urheilun Kuva-Aitta) lukemalla löysin joukkueita ja jostain syystä, en muista miksi, valitsin IFK:n.

Oliko sinulla suosikkipelaajaa tai -pelaajia?
Heikki Järn ja Matti Murto tulevat mieleen, myöhempinä 1960- ja -70 lukujen vuosina sitten Heikki Riihiranta, Juha Rantasila, Lalli Partinen, Matti Hagman, Esa Peltonen ja toki monia muitakin.

Milloin näit HIFK:n ensi kertaa livenä?
Kyllä se taitaa olla 1990-luvulla. En oikeasti muista.

Käytkö usein katsomassa HIFK:n pelejä?
No nykyään katson kaikki HIFK:n pelit. Tämä tekniikka on käynyt niin ihmeelliseksi, että ei tarvitse kuin siirtää nojatuoli telkkarin eteen ja alkaa tapittaa. Olen minä Kreikassakin katsonut vajaa pari vuotta sitten kaksi matsia, silloin iPadilta: Ihan viime vuosina olen käynyt Nordiksella varmaankin noin viisi kertaa kauden aikana. 

Jos sinun pitäisi juuri nyt valita suosikkijoukkue Liigasta, mikä se olisi?
HIFK tietenkin. Monia asioita voi vaihtaa, mutta fanitus pysyy.

Onko sinulla fanituotteita?
Juu, pelipaita ja huppari - ei voi erehtyä joukkueesta.

Onko sinulla kausikortti IFK:n matseihin?
Ei, se on liian kallis siihen nähden, että en millään pysty käymään kaikissa matseissa. Joskus on kuorotreeni tai esiintyminen samaan aikaan, ehkä sattuu joku matka tai teatteri tai konsertti - onhan näitä. 

Missä kohtaa katsomoa istut mieluiten? Vai menetkö seisomakatsomoon?
En suinkaan seiso kahden ja puolin tunnin matsia. En jaksa enää. Paras paikka on melko ylhäällä ja tarkasti punaviivan kohdalla. Siitä näkee hyvin koko kentän ja kuutiolta hidastukset.

                                                           ***************************************

Mennäänpä ihan tähän kauteen. Voittaako HIFK mestaruuden tällä kaudella?
En ihan usko, mutta kyllä mahdollisuudet kärkipäähän pitäisi olla. Ei se helpolla irtoa, mutta pitää olla optimisti.

Onko sinulla nyt suosikkipelaajaa?
On. Ne kaikki. Mutta erikoisen paljon pidän Saku Salmelasta, Vincent Marleausta ja Iiro Pakarisesta ja varmasti kauden aikan tämäkin lista saa lisäystä.

Kenen kanssa lähtisit pizzalle? 
Ruotsalaispelaajien... kiusaisin heitä tönkköruotsin taidollani. Katsotaan nyt, kun kausi vanhenee.

Mikä on mieleenpainunein hetki fanitushistoriassasi.
Vuoden 1998 ja 2011 mestaruudet, Miro Heiskasen käsittämättömät kuljetukset omasta päästä vastustajan puolelle ja siitä vielä maali tai maalisyöttö, Jan Lundellin komennus liigahistorian vanhimpana pelaajana minuutiksi kentälle, Antton Urosen hymy, kun hän viime joulukuussa teki maalin Tapparaa vastaan ja vielä ne monet kerrat, kun IFK on viimeisellä minuutilla ratkaissut voiton itselleen... kyllä näitä riittää.

Kuka on ollut HIFK:n paras valmentaja?
No menneisyydessä tietenkin Carl Brewer (1968), mutta sitten etenkin Kari Jalonen ja tällä hetkellä toivon, että se voisi olla vaikkapa Olli Jokinen.

Mikä on mieluisin musiikki HIFK:n hallissa ja miksi?
The J. Geils Bandin "Flamethrower" ja tietenkin siksi, että kun sen kuulee, on HIFK tehnyt maalin....

Mikä on paras kannustushuuto Nordiksella?
"TOINEN PUOLI, HUUTAKAA MEILLE....."

Oletko nähnyt Nordiksella julkkiksia?
No, joka kerta. Niitähän on siellä kentän täysi luistimet jalassa, mutta katsomossa tai väliajalla muuten mm. Kjell Westön, Pave Maijasen (R.I.P), Teemu Selänteen, Alexander Stubbin, Heikki Harman, Samu Haberin.... kyllä lätkä ihmisiä kiinnostaa.

Haluaisitko vielä sanoa jotain viisasta?
"Jotain viisasta...."

Kiitos tästä haastattelusta.

Nykypäivän maailmassa kaikki tietävät, että alkoholi on erittäin paha myrkky ja on merkittävä tekijä vakavien sairauksien aiheuttajana. Sen lisäksi, että se on käyttäjälleen pahaksi, se aiheuttaa myös ongelmia läheisille - enemmän tai vähemmän. Jos juominen pysyy vähäisenä, ovat ongelmat alkuvaiheessa minimaalisia, mutta jopa pelkästään päivittäinen lasillinen esimerkiksi ruoan yhteydessä mahdollistaa vakavien sairauksien kehittymisen. Tämä on faktaa, jonka kuka hyvänsä voi tarkistaa helposti. Toki täysin raittiitkin ihmiset voivat sairastua vakavasti, mutta on ihan todistettu, että alkoholi on osasyyllinen moneen pahaan. Ihminen, jolla on jonkinlainen riippuvuus alkoholiin, ei pysty eikä edes halua ottaa vastaan faktoja käyttämänsä juoman vakaviin ja jopa varaallisiin seurauksiin. Sen riippuvuuden ei tarvitse olla alkoholismia, mikä ei tässä ystäväni tapauksessa ole ilmeisesti kyseessä, vaan enemmänkin vain jonkinlainen kehittynyt luulo, että ilo ilman viinaa on teeskentelyä.

Olemme jo monen vuoden ajan kokoontuneet juhlistamaan meille tärkeää tapahtumaa ja sille on otettu nimikin alkuperäisen, jo kuutisenkymmentä vuotta sitten tapahtuneen festivaalin mukaan. Minulle on vuosi toisensa jälkeen jäänyt paha henkinen krapula siitä, että näen ja koen ympärilläni alkoholia juovia ihmisiä ja minut tavallaan suljetaan ulos ryhmästä. Kyse ei edes ole mistään örveltämisestä, vaan ihan asiallisesta yhdessä olosta ja mukavasta meiningistä. Siitäkin huolimatta en ole enää pariin vuoteen oikein viihtynyt siinä konklaavissa. Porukan ihmiset ovat mahtavia ja heillä on sellaista tietoa ja taitoa, että melkein kateeksi käy. 

Jouduin tänä kesänä tekemään valinnan yhteisen tapahtumamme ja erittäin tärkeän ystäväni syntymäpäiväjuhlan välillä. Ei ollut helppo valinta, mutta lopulta se kääntyi ystävän synttäreihin, mistä päätöksestä sitten olin erittäin iloinen, vaikkakin sain kyllä moitetta toisesta suunnasta. Juuri nyt minulla on sellainen tunne, että en enää osallistu tulevina vuosina (jos niitä tulee) tuohon yhteiseen tapahtumaan ~ ei siksi, ettenkö haluaisi, vaan siksi, että en kestä sitä jälkiahdistusta enkä sitä tunnetta, että en kuulu porukkaan.

Täytän ensi vuonna merkittävän paljon vuosia (jos olen elossa) ja tekisi mieli pitää bileet, joissa soitettaisiin ja laulettaisiin puoli vuorokautta yhteen menoon, mutta todennäköisesti en pidä sellaisia juhlia. Noin ihan pikaisesti mietittyäni vieraslistaa, olisin veljeni perhettä, paria läheistäni ja lapsia lukuun ottamatta todennäköisesti ainoa, joka ei juo alkoholia ja todennäköisesti kuivien juhlien pitämisestä seuraisi se, että sinne ei kukaan tulisi tai erittäin moni keksisi hyvän tekosyyn jättää tulematta. Minulla pitäisi kuitenkin olla syntymäpäiväsankarina oikeus pitää sellaiset hulinat kuin itse haluan, mutta taidanpa jättää karkelot väliin. 

Suuresta joukosta erottautuminen on jossain määrin ongelmallista, vaikka muut sen hyväksyisivätkin. Jos olet mustaihoinen sadan ihmisen juhlissa, missä kaikki muut ovat valkoisia, et millään voi olla ajattelematta, mitä nuo toiset ajattelevat. Minulla on sama tunne ollessani juhlissa ja joutuessani kohottamaan Pommacia alkumaljassa.

Kun vielä viime vuosisadan lopulla ei ollut arvokisoja niin paljon, oli monelle yleisurheilijalle pääsy maaotteluun kisailemaan ainoa mahdollisuus kokea suuria tapahtumia itse urheilijana. Ei ollut kansainvälisiä suurkisoja, kuten nykyinen Timanttiliiga, keskellä kesää eikä myöskään yleisurheilun MM-kisoja. Urheilijat sitä paitsi olivat amatöörejä ja saivat virallisesti vain pieniä korvauksia, joskin tarinat ruskeista kirjekuorista ovat varmasti ihan totta. Moni kansallisen tason urheilija on muistelmissaan kertonut nousseensa sfääreihin, kun hän sai Suomi-verkkari yllään marssia Olympiastadionille täyden katsomon hurratessa. Tiukat taistelut naapurimaan juoksijoita, hyppääjiä ja heittäjiä vastaan olivat monelle urheilu-uran kohokohtia ja usein jopa ainoita ulkomaanmatkoja urheilun parissa - sentään Tukholmaan.

Maaottelulla on edelleen suuri merkitys molempien maiden urheilijoille, joskin jonkin verran etenkin ruotsalaiset huiput ovat laistaneet tästä tehtävästä. Kaksi vuotta sitten suomalaismiehet voittivat ottelun pistein 228-225 ja ruotsalaisethan eivät olisi tarvinneet kuin pyhäpuvussa hyppäävän Armand Duplantisin käyvän kerran kentällä nappaamassa voiton. Duplantis oli jossain päin Eurooppaa käärimässä rahaa ja niinpä suomalaismiehet veivät kolmoisvoiton. Ei Duplantis ollut tänäänkään (lue: ahneuksissaan) maaottelussa ja taas voidaan sanoa, että hän olisi voinut ratkaista helposti miesten ottelun. Voi toki olla, että suomalaistenkin parhaimmat ovat joskus jääneet pois Finnkampenista ja menneet rahan perässä jonnekin Eurooppaan, mutta ehkä katselen maailmaa niin sinivalkoisten lasien läpi, että en suostu tällaista muistamaan. Tänä vuonna kaikki kolme suomalaista parin viikon takaista Euroopanmestaruuskisojen mitalistia olivat urheilemassa ja saivat vielä oman erikoisjuhlansa lauantai-illan päätteeksi.

Suomen miehet sekä samaan aikaan otelleet pojat ja tytöt (en muuten tiedä ikärajaa enkä nyt viitsi tarkistaa) voittivat tämän syksyn taistelun, mutta naiset hävisivät muutamalla pisteellä. Miestenkin voitto oli tavallaan niukin mahdollinen, sillä se ratkesi viimeisessä lajissa, 1500 metrin juoksussa, missä neljänneksi sijoittunut Leonard Marken (suomalainen) voitti viidenneksi jääneen ruotsalaisen kilpaveikon sekunnin sadasosalla. Tämä huikea ero toi suomalaisille 3 pistettä ja ruotsalaisille 2 pistetä ja lopullinen piste-ero siis venähti suomalaisten kahden pisteen voittoon.

Television kommentaattori sanoi, että tällainen niukka taisteluvoitto maistuu paremmalta kuin rökalevoitto, mikä minunkin mielestä on näin. Hirveät piste-erot vievät helposti mielenkiinnon ja vaikuttavat varmasti jossain määrin myös urheilijoiden motivaatioon, vaikka yleisurheilijat kyllä kilpailevat omaksi hyväkseen - ei joukkueelle. Maaottelu on kuitenkin eri juttu. 

Maaottelussa nähdään aina suuria tunteenpurkauksia ja näin kävi myös aitajuoksija Lotta Haralalle, joka päätti urheilu-uransa tänään, mutta ei aitajuoksukisaan, vaan akillesjänteen katkeamiseen verryttelyvaiheessa. Kyllähän tuo tapaturma veti mielen matalaksi monelta, mutta hyvin Harala vielä jaksoi juhlia uransa päätöstä, vaikka joutuikin istumaan pyörätuolissa. Urheilijat joutuvat uransa aikana kokemaan yhtä sun toista, mutta kyllähän niistä sitten aikanaan selviää. 

Nyt sitten odottelemaan jääkiekkoliigan alkua - ylihuomenna kiekot putoavat jäähän seitsemällä paikkakunnalla.

Valmentajan osuus on suuri. Se vaatii pitkäjänteisyyttä ja loogisuutta, aivan kuten kuoronjohtajan tai luokanopettajan hommassa. Joskus työ lähtee hyvin käyntiin varsin nopeasti, mutta joskus se vie aikansa. Se riippuu myös paljon johdettavasta ryhmästä - joku porukka omaksuu uuden pomon jutut nopeasti, toinen taas ei. Ville Peltosen valmennus ei lyönyt tulta HIFK.ssa, mikä tavallaan ihmetyttää, koska hän on esim. tosi korkeatasoisessa Sveitsin liigassa ollut loistava. HIFK on vaihtanut valmentajaa hyvin tiuhaan tahtiin 2000-luvulla, ja Olli Jokinen onkin joukkuueen 20. siinä hommassa. Valmentajia on potkittu pellolle useaan kertaan ja koko 2000-luvulla vain Kari Jalosen kolme vuotta kestänyt kausi tuotti mestaruuden, vaikka HIFK.n resursseilla olisi voinut hyvinkin olla suurempi todennäköisyys useammallekin voitolle. Syystä tai toisesta ei joukkue ole pystynyt palkkaamaan pitkäaikaista valmentajaa ja kyllä sillä on merkitys.Se on nyt kuitenkin historiaa.

Eihän tuo menestys ihan surkeaa ole kokonaisuudessaan ollut, sillä tuon vuoden 2011 mestaruuden lisäksi joukkue on ollut finaalissa kerran ja neljän parhaan sakissa 11 kertaa. Vuonna 2016 HIFK voitti runkosarjan ja pelasi finaalissa mestaruuden lopulta vienyttä Tapparaa vastaan.

Nyt on kuitenkin uusi kausi alkamassa ja Jokisen jengi on uusiutunut ja myös nuornetunut, mikä antaa enemmän edellytyksiä kovavauhtiseen agressiiviseen pystysuunnan kiekkoiluun. Jokisen malli vaatii myös hyvää maalivahtipelipeliä ja jos ruotsalainen Tim Juel on edelleen samalla tasolla kuin pari vuotta sitten, kun hänet valittiin SHL:n parhaaksi veskariksi, ei OJ:lla ole niin suurta huolta kuin viime kaudella. Syksyllä joukkueeseen hankittu Hugo Alnefelt on koko ajan parantanut otettaan ja kolmosveskarina huhkiva Rastislav Elias ovat varmasti tarvitsessa ihan hyviä.

Tämän päivän liigakiekkoilu on parhaimmillaan erittäin nopeaa. SaiPa, KooKoo ja KalPa ovat hyviä esimerkkejä ja niille ei romuluinen ja hidas joukkue pärjää. Jokainen joukkue tarvitsee kyllä kokeneita ja vahvoja osaajia, mutta vauhtiin on usein parasta vastata vauhdilla ja sitä Jokinen selkeästi hakee. Näin oli hänen valmentaessaan Jukureita ja sama sitten Ruotsissa Timrå:n peräsimessä. Viimevuotinen jengi ei päässyt siihen tilaan, mitä Jokinen haki ja nyt, kun uudet pelaajat ovat enemmän nopean kiekkoilun tekijöitä, on todennäköisesti odotettavissa erityyppinen HIFK kuin aiempina vuosina. 

Jokisen on syytä myös keskittyä joidenkin pelaajien jäähyherkkyyteen. Tahattomille ja satunnaisille virheille ei oikein voi mitään - niitä tulee kiekkoilussa kaikille pelaajille, mutta jäähypenkiltä ei otteluita voiteta ja penkkikomennukset voivat ääritilanteissa ratkaista pelin. Se, että pelaa kovaa, ei tarkoita , että on jatkuvasti nyrkit pystyssä ja pahimmillaan potkimassa vastustajaa. Petr Kodytekin lähtö on mielestäni hyvä asia HIFK:lle. Ajoittain kyllä loistavana maalintekijänä tiedetty tsekki oli myös varsin ikävä vastustaja ikävine temppuineen, jotka sitten veivät tämän vikkelän vääntäjän varsin usein miettimään tekosiaan penkille ja pahimmillaan suihkuun ja sitten pelikieltoon. 

Näen pelit kotona, joten minun ei tarvitse mennä Nordikselle händäkseni niitä, mutta ajoittain on mukava mennä aistimaan tunnelmaa. Odottelinkin Jokereiden myötä mahtavia paikallismatseja, jonne olisi mukava mennä hieman kokemaan tasitelua stadin kiekkoherruudesta, mutta enpä todellakaan mene. Niin Jokerit kuin HIFK:kin ovat nostaneet tulevalla kaudella paikallismatsien lippujen hinnat ihan älyttömiksi ja niinpä yhdessä suuren fanijoukon kanssa olen päättänyt boikotoida noita pelejä. Arvoisat HIFK.n johtoryhmän päättäjät. Teitte pahan mokan, jonka voitte vielä perua. Hävetkää!!!!

Tätä kautta ovat monet ennustaneet heti alusta alkaen hurjaksi väännöksi jokaisesta pisteestä. Runkosarjan päätteeksi kolme huonointa jengiä putoaa ensi kaudeksi alempaan sarjaan ja 14 parasta pääsee A-sarjaan. Sijoille 13 ja 14 jäävät joukkueet aloittavat kesäloman, sijoille 5.-12. sijoittuvat pelaavat ensimmäiset välierät, joista voittajat jatkavat puolivälieriin runkosarjan neljän parhaan kanssa. Lopulta näissä pudotuspeleissä kaksi välierien parasta pelaavat finaalisarjan ja voittaja nostaa taas "poikaa" kohti kattoa. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka.

MTV.n Liigaviikko-ohjelmassa asiantuntijat valmentaja Karri Kivi ja toimittaja Teemu Niikko analysoivat ja veikkasivat  nyt alkuviikosta runkosarjan lopullisia sijoituksia. Nappasin telkkariruudusta tuon kuvan, missä herrojen veikkaukset ovat näkyvissä.

Yleensä ennustukset menevät pahasti pieleen, mutta aika vakaasti olen yhtä mieltä Kiven ja Niikon kanssa parista asiasta. Runkosarjan  voittaa jälleen kerran Tappara. Tampereen kingin uusi valmentaja on entinen huippupelaaja Kari Jalonen, jonka taikasauva on jo huiskinut menestystä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin paljon. Tapparan joukkue on kova ja sillä pelaajajoukolla pitää jo valmentajan epäonnistua tylysti, jos ei nouse sinne runkosarjan kärkeen tai vähintään sen tuntumaan. Sport ja Jukurit ovat hyvin todennäköisiä loppupään joukkueita, mutta ei sitä voi sanoa varmaksi. Kummallakin joukkueella on melko vaatimaton ja pieni pelaajakaarti ja muutamista ihan kovan luokan vahvistuksista huolimatta ei kokonaisuus todennäköisesti kestä koko kautta. Pitkän kauden aikana tulee loukkaantumisia ja sairastumisia ja reserviporukkaa ei oikein kummallakaan ole. Rankka vuosi molemmilla kuitenkin edessä.

Sijat 2. - 15. ovatkin sitten ihan oma juttunsa. Kivi ja Niikko sysäsivät KalPan tuonne syvyyksiin jopa taistelemaan sijoituksesta 14 A-sarjassa jatkavan paikkaan. KalPa menetti joitakin kovia pelimiehiään, mutta kyllä noin alas putoaminen ihmetyttäisi minua. Olivatko menetykset liian suuria, jää nähtäväksi.
Liigaviikon veijarit nostivat Jokerit kertaheitolla ihan kärkipäähän JyP:n ja Ilveksen seuraksi. Jokeripakka lienee jonkinlainen arvoitus ja sen pelaaminen vakiintunee vasta kauden puolivälin jälkeen, kunhan alkukauden innostus tasaantuu. Jotenkin epäilen Jokereiden ailahtelevan alkukaudesta ja löytävän tasonsa vasta joulun tienoilla ja sen jälkeen. Riittääkö siellä papua tarpeeksi paljon noin korkealle? 

Kärpät, TPS ja HIFK olivat viime kaudella todella kovilla. Näillä joukkueilla on todellakin hurja taistelu edessä. Ailahtelu puoleen ja toiseen ei takaa ainakaan mitalipelimahdollisuuksia, vaikka ovet pudotuspelien eka kierrokselle avautuisivatkin. Systeemien pitää olla selvillä ja kiekon on liikuttava nopeasti oikeaan paikkaan, jos joukkueet yhtään mielivät parannella viime kauden surkeaa lopputulostaan.

On selvää, että Kiven ja Niikon veikkaukset eivät tuota 17 oikein riviä, koska suurin osa keskikaartin joukkueista pelaa runsaasti ristiin ja erilaiset sattumukset voivat muuttaa joukkueiden voimasuhteita moneen kertaan kauden aikana. Luin tuossa juuri yhtä lehteä, jossa eri asiantuntijat veikkailivat runkosarjan lopullisia sijoja ja niinhän siinä veikkauksessa kävi, että se heitti etenkin keskikaartissa häränpyllyä kaksoissalkowilla.

Käy tässä nyt miten vaan, on se selvää, että kiekkokaudesta tulee mielenkiintoinen, koska isoja panoksia on sekä ylhäällä että alhaalla. Luistimet on terotettava hyvin ja erkkanauhaa on pyöritettävä lavan ympärille tosi tiukasti ja sitten vaan liukkaille jäille.

Jos ja kun minut nähdään vihervassarina, olkoon sitten niin. En ole siitä hirveän pahoillani, mutta en kuitenkaan koe maailmaa niin yksipuolisena, että ryntäisin barrikaadeille julistamaan oppia. Mieluummin yrittäisin hakea hyviä asioita joka puolelta.

Suomalainen yhteiskunta on juuri nyt tosi kovilla. Valtiollinen velka on kova ja suuri maailma stalkkaa meidän rahankäyttöämme ja velkaantumistamme suurennuslasilla. Nykyisen hallituksen ja opposition välinen vastakkainasettelu on niin tiukkaa, että molemmin puolin lyödään kirveellä kaikkia sanomisia ja todistellaan niiden vääryyksiä. Kovin on vaikeaa rakentaa hyvää yhteiskuntaa ja selvittää ongelmia, jos ei yhtenäisyyttä saada aikaiseksi. Yhdysvalloissa ja muuallakin tämä nähdään ja koetaan tällä hetkellä vielä rajummin.

Suomi nousi sodan jälkeisestä synkkyydestä kovilla ponnistuksilla ja määrätietoisella työllä. Sotakorvauksista ja Karjalan alueen ihmisten sijoittautumisesta uusien rajojen sisälle maksettiin kova hinta, jonka onnistumiseen koko kansa osallistui. Suuret ikäluokat syntyivät ja köyhyyttä oli paljon, mutta pitkälle 1960-luvulle asti työtä löytyi kansalle kotimaamme sisällä. Poliittisia erimielisyyksiä oli paljon vasemmiston ja oikeiston ääriäinesten välillä ja kun sitten mennään 1970-luvulle saakka, nähtiin tosi suuria mielipide-eroja, joihin etenkin äärivasemmisto sai tukea naapurista. Suomi vaurastui ja länsimaistui hyvää tahtia ja 1980-luku tasoitti sosiaalisia eroja. 

Nyt olemme hiljalleen ajautuneet taas yhteiskunnallisesti eri suuntiin. Köyhyys ja varattomuus lisääntyvät ilmiselvästi eikä sitä voi kiistää. Työttömiä on paljon ja samoin yhteiskunnan tuella eläviä pienituloisia. Tämä on maamme suurin poliittinen ongelma. Kännykkäkiellot, datakeskusten rakentelu, huonokuntaiset tiet, puolustusvoimien kehittäminen, huonosti toteutunut terveydenhoidon alueellistaminen ovat suuria asioita, mutta eivät sittenkään ykkösenä, koska meidän on tässä maassa päästävä kiinni vähävaraisten aseman parantamiseen. Poliittisen kentän eri puolet ovat kovin eri mieltä asioiden hoitamisesta ja juuri nyt näyttää siltä, että kumpikin puoli on omasta mielestään ehdottomasti oikeassa. Jos vasemmistolainen tai oikeistolainen polittiikka ryyditettynä keskellä olevien mielipiteillä olisi se ainoa ja paras ratkaisu, ei meillä olisi mitään ongelmaa. Molempia on nähty viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana, mutta eipä tämä tilanne tässä ole mitenkään paremmaksi muuttunut - päinvastoin.

Seuraava selkeä tavoite minulle tuli toisena abiturienttivuonna. Sattuneesta syystä, josta ei nyt sen enempää, kävin lukion viimeisen luokan kaksi kertaa, vaikka koulun rehtori kiivaasti väitti, että siitä ei tulisi olemaan minkäänlaista hyötyä. Hän oli väärässä. Jäädessäni luokalle todistukseni keskiarvo oli muistaakseni vähän alle seiskan, mutta nousi takaisin "normaaliin" eli hieman yli 8,5:n (tarkkaan en muista enkä juuri nyt tiedä, missä todistukset ovat). Nousuun oli syynä selkeä opiskelusuunnitelma viimeisen vuoden ajalle. Minulla oli koulun lukujärjestyksen lisäksi tarkka lukujärjestys myös vapaa-ajalle. Kirjasin siihen myös viikonloppujen opiskelut, mutta jätin kyllä sen verran tilaa, että ehdin käydä vaikkapa kuuntelemassa lähiseutujen tanssipaikoilla. Parhaat muistot noilta ajoilta ovat Kaseva-yhtyeen ja Hurriganesin kuuleminen. Joka tapauksessa tein kirjojen ja tehtävien ääressä pitkiä päiviä.

Heti penkkareiden jälkeen alkoi valmistautuminen yo-kirjoituksiin. Siihen aikaan piti ennen varsinaista koetta käydä tentissä, missä aineenopettaja kyseli kaikenlaista ja teetti tehtäviä ja preppasi meitä koetta varten. Työtä riitti paljon, koska vastoin nykyajan yo-kirjoituksia, tehtiin kaikki kokeet keväällä ja reaaliaineet olivat yhdessä kokeessa. Tein itselleni hyvin tarkan suunnitelman, mihin sisältyi tietenkin kaikki: herätys seitsemältä joka aamu, aamiainen, lounas, päivällinen ja lenkki ja tietenkin ahkera lukeminen. Ohjelmassani oli myös illan päättänyt television katselu. Sääli, että koko kirjoittamani tenttikauden ohjelma on hukkunut jo aikaa sitten. Se oli kova pieti, sillä valmistautumiseeni kuului seitsemän päivää viikossa - sama paahtaminen jatkui myös viikonloppuisin. Kyllähän se kannatti, koska menestyin yo-kirjoituksissa aivan loistavasti ja taisin hieman näpäyttää koulun rehtoriakin. Kirjoitusten jälkeen olin kyllä aivan naatti, enkä sitten ennen kesäkuista armeijaan lähtöä tehnytkään yhtään mitään.

Yliopistoaikaan oli toki tehtävä työsuunnitelmia, mutta ne olivat äsken kuvaamiini juttuihin verrattuna varsin ylimalkaisia. Työni opettajana vaati toki jatkuvaa sunnittelua ja siihen kyllä opetettiin jo opiskeluaikana, ja se sitten hioutui sen neljänkymmenen vuoden aikana, mitä työkseni sitä hommaa väkersin.

Vajaa kymmenen vuotta sitten aloin miettiä, miten hoitaisin kuntoiluani, kun en enää jalkavaivojen ja ikääntymisen takia jaksanut enkä viitsinyt enkä pystynytkään juoksemaan. Kävin toki sauvakävelemässä, mutta siinä hommassa maisemat vaihtuvat hitaasti, joten päätin alkaa pyöräillä. En ollut koskaan ihmeemmin ajanut polkupyörällä kuntoilumielessä, mutta päätin sitten eräänä päivänä, että tavoitteeni on ajaa 1000 kilometriä kesän tai itse asiassa lumettoman kauden aikana. Tämä vaati jälleen suunnitelmaa ja sen seuraamista. Hyvin tietoisena, että jätän lenkin tekemättä, jos en ole sitä itselleni kirjannut tai vähintäänkin ajatellut käyväni lenkillä esim. viisi kertaa viikossa, aloin käyttää SportTrackeria, joka lahjomatta kertoo, missä mennään. Merkkaamalla muistiin tai tässä tapauksessa antamalla puhelimen tehdä sen homman, pääsen tavoitteeseeni, jos vain muuten asiat ovat kunnossa eli pyörä ehjä, kohtuulliset kelit eikä mitään tauti tai pahempi juttu vaivaa.

Tuhat kilometriä pyörällä muutaman kuukauden aikana ei ole mitenkään kova homma, mutta se vaatii lähtemistä. Jos lenkkien keskiarvo on 15 kilometriä, kuluu siihen noin 40-50 minuuttia rauhallisesti ajaen ja säästä riippuen ja tuolla keskiarvolla 66 kertaa tien päälle lähtemistä. 15 kilsaa on vähän, mutta jos käy monena päivänä peräkkäin, ehtii palautua eikä edes väsy ajaessaan kovin paljon. Jos ajan 30 kilsaa ja ylikin, joudun lepuuttamaan kolme-neljä päivää ja monta hyvää treenipäivää menee hukkaan. 

Tämän vuoden 1000 kilometriä tuli täyteen eilen. Kevään ensimmäiset kerrat olivat erittäin lyhyitä pätkiä, joten kaikkiaan käytin 69 ajokertaa päästäkseni tänne asti. En nyt kuitenkaan lopeta lenkkejä, vaan jatkan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Parhaana syksynä olen ajanut ihan lokakuun loppuun asti. Siitäkin eteenpäin voisi ajella, jos ei pakkasia tule, mutta päivät alkavat olla niin lyhyitä ja pimeitä, että ei se enää innosta siihen aikaan.