Kävin tässä eräänä päivänä miettimään, mikä on ollut tämän kohtuullisen pitkäksi päässeen elämäni kurjin muisto. En kuitenkaan lähtenyt kliseenomaisesti muistelemaan läheisten kuolemaa enkä muitakaan sellaisia yleisesti maatamme tai maapalloamme säväyttäneitä asioita. Siispä skippasin lento-onnettomuudet, John F.Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhat, tsunamin, hurrikaanit, 9/11, Martti Vainion ja hiihtäjien doping-käryt ja tällaiset kaikkien tietoon kolahtaneet tapaukset. Lähestyin kurjuutta ihan itsekkäästi subjektiiviseltä kannalta. Halusin muistaa sellaisia asioita, joita harmilla muistelee vielä kymmenien vuosien taakse.

Kaikenlaisia harmeja mahtuu elämän virtaan meille kaikille, jotka olemme jo lähes 60 vuotta täällä tallustaneet. Loukkaantumisia jääkiekkokentällä pari kertaa, keihäs (onneksi sellainen pieni puusta tehty) lävisti pohkeeni, ampiaiset hyökkäsivät päälleni pikkupoikana, toinen auto tuli minun autoni kylkeen ja loukkaannuin, jäin lukiossa luokalleni ja jouduin sitten harmitellen (onneksi hyvin vähän) katsomaan, kun kaverit pääsivät ylioppilaiksi, kävin armeijan ja löytyyhän näitä tarinoita, mutta mikään näistä ei ole se kurjin muisto.

Kaikkein kamalin muistoni sattuu uskoakseni vuodelle 1967 tai 1968. Äiti oli isän kuoleman ja sittemmin Kivijärvelle muuton jälkeen päässyt kunnan puhelinkeskukseen töihin ja kaiketi sitten liittynyt Virkamiesliittoon. Liitto tarjosi jäsenilleen etuja ja koska me tietenkin olimme hyvin pienituloisia, niin siitä syystä (uskokseni) saimme hyvin edullisen loman Saimaanrannan lomakylään, lähelle Lappeenrantaa. Tieto lomasta tuli hyvissä ajoin keväällä ja niinpä me sitten tutkimme huolella kivan näköistä esitettä ja odotukset olivat korkealla. Oman osansa jännittävästä tapahtumasta loi matka puolen Suomen läpi, joka tapahtui polleasti taksilla - Heimo Jämbäck oli "Pösöllä" (Peugeot) kuskina mennen ja tullen. Kuinkahan paljon se reissu maksoi ~ kaiketi ei ihan taksitaksan mukaan.

Loma oli sitten vähän ennen juhannusta - niin minä muistelen. Matkaan lähdettiin ehkä varhain aamulla, mutta ei minulla ole siitäkään mitään muistikuvaa. Olimmeko lomakylässä viikon vai kymmenen päivää vai kenties viisi päivää - en muista, mutta kammottava muisto siitä jäi.

Asuimme jossain aivan kamalassa, pimeässä ja haisevassa mökin mörskässä, missä ei ollut edes kunnollisia sänkypeittoja, vaan syvästi inhoamiani villahuopia. Oliko siinä mökkerössä vessaa tai suihkua - en muista sitäkään, mutta sellainen kammottava fiilis siitä jäi. Koko lomakylässä ei ollut telkkaria ja se oli minulle kammottava asia. Eihän tuota siihen maailman aikaan juurikaan mitään ihmeellistä töllöttämistä ollut, kun olin tottunut vain yhteen kanavaan, mutta koin sen puutteen ihan hirveänä. Esitteen mukainen etukäteismainonta lupaili uskoakseni kaikenlaista aktiviteettiä, mutta ei siellä ollut minulle mitään ~ ei siis kerrassaan mitään. Koska tykkäsin lukemisesta, minulla oli pari kirjaa mukana, mutta luin ne varmaan jo menomatkalla. Oma moka, kun en ottanut enempiä kirjoja, mutta kun luulin, että siellä olisi ollut muuta mukavaa tekemistä. Sen muistan, että lomakylän keskusrakennuksessa oli jonkinlainen kioski, josta olisi saanut ostaa lehtiä, mutta koska äiti oli hirveän nuuka, ei hän ostanut sieltä tietenkään mitään kallista. Oli meillä yksi Apu-lehti, mutta ei sitäkään jaksanut joka päivä lukea moneen kertaan.

Saimaan rannalle kun mentiin, niin kuvittelin tietenkin koko kevään ajan, että uisin aamusta iltaan. Höpön höpön ~ vesi oli sairaan kylmää, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että kävinkö sitten lopulta kertaakaan uimassa. Saunasta ehkä, mutta toisaalta siellä oli niin ällöttävä sauna, että en ole vakuuttunut siitäkään, että kuinka usein kävin löylyilemässä, Kai äiti kerran pakotti...

Kävimme varmaankin usein syömässä - täyshoitohan siellä oli. Matkan surkein anti liittyi kuitenkin ruokailuun tai itse asiassa sen lieveilmiöihin. Uskoakseni mökkerössämme ei voinut keittää kahvia. Jonkinlainen hämärä mielikuva minulle on jäänyt, että en saanut ruokailussa päivittäistä kahviannostani täyteen ja se oli kai lopulta se viimeinen tippa. Lisäksi sekin vähä kahvi, mitä siellä oli tarjolla, oli sairaan pahaa - maidossa oli joku herkkään hipiääni negatiivisesti vaikuttanut sivumaku.

Positiivistakin muistoa jäi. Siellä oli minun ikäisille nappuloille ainakin maastojuoksukilpailu, jossa sijoituin palkinnoille ja sain suklaalevyn. Se oli kuitenkin aika lyhytkestoinen ilo. Veljeni muistelil, että olisimme pelailleet mini-golfia, mutta sitäkään minä en muista.

Pettymys oli siis loppujen lopuksi tosiaankin aivan valtava. Vielä tänä päivänäkin jo lähes viisikymmentä vuotta reissun jälkeen muistelen sitä inhon värinöin. Se, miksi se oli niin kammottava reissu, jää kyllä ikuisiksi ajoiksi arvoitukseksi. Ilmeisesti olin niin omien tiukkojen arvojeni orja tuohon aikaan, tottumaton olemaan vieraissa paikoissa ja odotin reissulta liikaa. No, kaikesta huolimatta tänne asti on päästy. Valitettavasti siihen maailman aikaan ei meillä otettu lainkaan valokuvia ja niinpä minulla ei ole minkäänlaista muistin vahviketta tuosta paikasta. Netistä yritin löytää jotain, mutta niin vanhoja juttuja ei sieltä löytynyt.