Kun olin pojannaskali, yksi syksyn kohokohdista oli yleisurheilun Suomi-Ruotsi maaottelu. Sitä odotettiin kuin joulua ja sitä viikonloppua edeltäneellä viikolla kisaa spekuloitiin koulussa välituntisin melkoisella asiantuntemuksella. Ei meitä ollut yksi eikä kaksi nappulaa, joilla oli sinikantiset ruutuvihkot, joihin oli kirjoitettu joka lajin urheilijoiden nimet ja viereen vielä kauden paras tulos. Näillä tiedoilla sitten tehtiin etukäteismaaottelu, jota kyllä minun muistini mukaan katsottiin  hyvin sinivalkoisilla silmälaseilla. Pettymyksiä tuli kerran jos toisenkin.

Kun minä olin tuollainen kymmenvuotias, niin en tietenkään osannut ajatella Suomi-Ruotsi ottelua kovinkaan globaalisti. Se oli kuitenkin siihen aikaan melkein ainoa urheilutilaisuus, johon maiden parhaat urheilijat pääsivät edustamaan kansainvälisesti omaa maata lippu rinnassa. 1960-luvulla ja pitkään 70- ja 80-luvuilla ainoat merkittävät kisat olivat olympialaiset ja EM-kisat. MM-kisat alkoivat vasta 1983 ja erityyppiset superliigat vasta myöhemmin. Euroopan ja muunkaan maailman kentille ei ollut asiaa kuin ihan huipuilla. Niinpä maaottelun merkitys oli huomattavsti suurempi kuin nykyään. Jossain määrin se oli myös poliittista valtataistelua. Ainakin mikrotasolla.

Kun maaotteluviikonloppu koitti, se oli pyhä hetki. Minä en suostunut mihinkään äitini esittämään kotkotukseen ja saunaankin mentiin vasta, kun urheilut oli urheiltu. Kynä kädessä ja vihko sylissä seurattiin tapahtumaa ja siitä hurja kalabaliikki seurasi, jos tärkeän tuloksen kohdalla joku yritti jotain sanoa. Äiti ei pitänyt urheilusta, mutta ymmärsi veljeni ja minun fanaattisuuden ja kantoi ruuat, kahvit ja pullat meille olohuoneeseen. Vuosien varrella hän oppi erittäin hyvin touhuamaan omiaan ja olemaan häiritsemättä meitä tuon tärkeän tapahtuman aikana.

Olin siinä 18-vuotias päästessäni ensimmäistä kertaa eläissäni katsomaan maaottelua. Kivijärven Osuuspankki järjesti maaotteluretken ja sinnehän sitä sitten mentiin porukalla ja hauskaa oli. Oli muuten elämäni ensimmäinen Helsingin reissu, mikä puolestaan oli maalaispojalle suuri kokemus. Suomen miehet voittivat, naiset hävisivät (jos oikein muistan, tarkistan kvg:stä)

Maaotteluinnostukseni jäi sitten 80-luvulla hieman perhe-elämän jalkoihin. Seurantavihkot ja etukäteissuunnitelmat oli pakko unohtaa, koska lasten ollessa pieniä, heidän kanssaan toimiminen oli prioriteetti. Kun lapset kasvoivat ja alkoivat löytää jääkaapin ja vessan itsenäisesti, oli taas paremmin aikaa perehtyä maaotteluun. Valitettavasti yleisurheilun taso on pudonnut niin paljon, että nykypäivänä ei enää ole sellaista paloa tuossa hienossa tapahtumassa, joka muuten on laatuaan ainoa maailmassa. Kun vielä 20-30 vuotta sitten järjestettiin maaotteluita ympäri maailmaa eri maiden kesken, niin Urheilulehden eilisen artikkelin mukaan vain Ruotsi-maaottelu elää enää.  

Yleisön mielenkiinto on aika paljon pudonnut viime vuosina. Kun ennen aikaan stadionin kaikki paikat oli varattu kuukausia aikaisemmin viimeistä seisomapaikkaa myöten, on urheiluliitolla nykyään vaikeuksia saada edes kymmentätuhatta katsojaa paikalle. Se on hirveä sääli, koska yleisurheilu on niin hienoa katsottavaa, että se voittaa jopa parhaat HIFK-matsit.