Alkuviikosta saimme lukea Helsingin Sanomista ja netistä ja sitten kuulla uutisissa, että puolet pääkaupunkiseudun kuudesluokkalaisista ei viihdy koulussa. Minun mielestäni lähtökohtaisesti outo ajatus. Ei viihdy. Koulu ei ole viihdekeskus ja jos siellä on asioita, jotka aiheuttavat viihtymättömyyttä, on niitä asioita ruodittava syvältä. On mahtava asia, jos koululainen tykkää olla koulussa ja kokee siellä mukavia hetkiä. Sellaisiakin oppilaita on ja vielä jopa paljon. Ihan samoin on upea juttu, jos aikuinen viihtyy työssään ja kokee siellä mukavia hetkiä. Sellaisiakin aikuisia on.

Se, miten olemme tähän pisteeseen tulleet, on pitkä kehityksen tulos. Koulu ei ole pytynyt vastaamaan ympäröivän yhteiskunnan haasteisiin, kun samaan aikaan lasten vapaa-aika pursuaa hauskoja harrastuksia ja erilaisten medioiden luomia riemukuvia. Some on lasten jokapäiväistä elämää ja siellä jos missä saadaan liikkeelle lumipallovyöry. Yksi Maija-Petteri laittaa liikkeelle viestin vaikkapa "tosi tylsästä hissan tunnista" ja hetken päästä se on sadan lapsen tiedossa riippumatta siitä, oliko tunti tylsä vai ei. Ehkäpä Maija-Petteri oli jättänyt läksynsä tekemättä, opettaja moitti, laittoi merkinnän WilmaHelmiin ja sitten kotona tuli huutia ja yksi ilta kotiarestia. Kukapa tai mikäpä oli syyllinen tähän ~ opettaja ja koulu.

Olen pitkän, yli kolmekymmentä vuotta jatkuneen opettajaurani aikana päässyt vierailemaan englantilaisessa, tanskalaisessa, kreikkalaisessa ja ruotsalaisessa koulussa niin, että visiitit ovat olleet kohtuullisen syvällisiä. Olen saanut seurata oppitunteja, jopa osallistua opetukseen, tutkia oppikirjoja ja opetussuunnitelmia ja tietenkin keskustella opettajien kanssa. Näistä reissuista on päällimmäiseksi jäänyt ajatus, että on ollut hienoa saada tehdä tätä työtä nimenomaan Suomessa. Vuodesta 1982 alkaen olen saanut opettaa ja myös työskennellä loistavassa koululaitoksessa, joka on koko ajan pyrkinyt eteenpäin. Emme ole jymähtäneet vanhaan ja hyväksi koettuun, vaan sen vanhan lisäksi olemme pystyneet uusiutumaan. Kaiken kehityksen matkassa on tehty virheitäkin, mutta niistä on opittu ja on tehty korjausliikkeitä.

Psykologi Keijo Tahkokallio lataa pöydälle sellaiset eväät, että niitä olisi syytä syödä huolellisesti mutustellen ja maistellen. Hän tuo esiin sen, että jos lapselle annetaan helppo tie (eli viihdytetään liikaa - minun tulkintani), heikkenee lapsen kyky kohdata elämän tosiasioita aina vanhuuteen saakka. Tahkokallio puhuu siitä, että ihmisen on opittava kestämään stressiä ja elämään suorituspaineiden kanssa. Itse olen nähnyt, että kovin moni kouluikäinen antaa periksi siinä kohtaa, kun tulee stressitilanne koulussa - esimerkiksi vaikea tehtävä. Homma lyödään tosi helposti läskiksi. Kuitenkin kaikki koulussa annetut tehtävät ovat inhimillisiä ja oppilaan ikätasoon sopivia ja kaikkien eritasoistenkin oppilaiden tulisi kyetä tekemään työnsä hänen omalla tasollaan. Lopputulos on pitkän ajan kuluessa sellainen, että samassa luokassa opiskelevat ne tulevaisuuden professorit ja autokuskit ja kaikki siltä väliltä eli samanlaisia suorituksia ei tulla näkemään, vallankaan kun lapset kasvavat ja suoritustasot muuttuvat. Jokaisen on silti kyettävä tekemään työnsä.

Olen jo kymmenen vuoden ajan sanonut, että lapset saavat nykyään (keskimäärin - eivät kaikki) vapaa-ajan temmellyskenttänsä liian helpolla. On kännykät, telkkarit, tietokoneet, tabletit, harrastukset, jotka ensinnäkin vievät aikaa ja lapsi oppii kuvittelemaan, että kaiken pitää tapahtuakin näin. Joku muu hoitaa velvollisuudet ja hän harrastaa ja viettää aikaa somessa ja kavereiden kanssa. Oman vastuullisen toiminnan ohjaus ja velvollisuudet siirtyvät tai jäävät oppimatta ja kun koulussa kohtaa näitä asioita, alkaa oppilas pitää niitä tylsinä ja omaan vapauteen kohdistuvina riistotoimenpiteinä. Lapset hallitsevat omaa elämäänsä liian paljon liian nuorena. Vanhempien pitäisi pitää heitä lapsina pitkään ja myös olla niitä, jotka määrittävät laspen aikataulun ja vielä niin, että toiminta on järkevää. Lapselle täytyy jäädä aikaa olla itsekseen ja levätä vailla laitteita. Unelle ja muulle levolle on annettava aikaa paljon. Minulle on sanottu, että liioittelen ja, että höpötän vanhuuttani (noin rivien välistä tulkiten), mutta onneksi nyt arvovaltainen Tahkokallio puhuu samoista asioista, joten en minä kai sitten ihan väärässä ole ollut.