Tapio Rautalapio (Rautavaara) lauloi aikanaan "En päivääkään vaihtaisi pois." Minusta se on kyllä melkoista liioittelua. Jokainen ihminen varmaan haluaisi vaihtaa jonkun elämänsä päivän hieman paremmaksi tai erilaiseksi. Jokainen ihminen on kuitenkin ihan varmasti tehnyt sellaisia päätöksiä, että jälkikäteen hyvinkin mielellään vaihtaisi ne pois. Ei välttämättä parempaan, mutta jossain mielessä sopivampaan.

Eihän niitä kaikkia voi muistaa, mutta onhan tässä monenlaisia tapahtumia kohdalle sattunut. Silloin, kun on valinta ollut kohdalla, olen totta kai toiminut sen mukaan, mikä juuri sillä hetkellä tuntui parhaalta tai sopivimmalta. Toki näiden menneiden miettiminen siinä mielessä, että mitä jos olisinkin tehnyt toisin, on ihan turhaa. Ei niitä vanhoja pois saa, mutta ainahan sanoilla voi leikkiä. No, katsotaanpa nyt, mitä mieleen tulee.

Isän kuolema
Isä kuoli 35-vuotiaana, kun minä olin vasta seitsenvuotias. Sen päivän tapahtumat ovat sirpaleina mielessäni, mutta sanomattakin on selvää, että se ei ollut hyvä päivä. Sekin on selvää, että minä olisin tarvinnut isää ja saattaisi olla mahdollista, että leipätyöni olisi kääntynyt musiikin puolelle, jos isä olisi elänyt. Tämähän on tietenkin asia, johon minä en mitenkään omalla käytökselläni pystynyt vaikuttamaan. Sairaus vei isän, mutta oli miten oli - sen päivän vaihtaisin kyllä.

Lukioon meneminen 
Kun silloin keväällä 1973 piti laittaa rastia ruutuun ja valita lukioon menemisen ja siellä opiskelun kannalta tärkeä asia, tein siinä kohdassa virheen. Jos aikamatka olisi mahdollista, menisin ilman muuta heti hetkessä sinne varhaisen kesän hetkeen ja laittaisin rastin kielilinjan kohdalle. Kavereiden perässä lähdin liian helposti matematiikkalinjalle ja siihen kuuluneet pitkä matematiikka ja fysikkka olivat aivan käsittämätöntä kauraa minulle. En ole tarvinnut kumpaakaan ainetta noiden vuosien jälkeen - en opiskelussa saati sitten työssä. 

Armeijasta vapautumisen jälkeen... 
Pääsin armeijasta helmikuisena kylmänä torstaina. Seuraavana maanantaina olisi alkanut Äänekosken ammattikurssikeskuksessa puolen vuoden mittainen linja-autokuljettajakurssi. Tiesin jo armeijasta päästessäni, että aloitan syksyllä opettajan opinnot ja niinpä jätin käyttämättä tuon kurssimahdollisuuden. Jos nyt olisi aikakone, niin kyllä laittaisin rastin ruutuun. Kurssin ajalta olisi saanut päivärahaa ja koulutus ja itse ajokortti olisivat olleet maksuttomat. Kyse oli muistaakseni työllisyyskurssista. Bussikuskina olisin ansainnut hyvät opiskelurahat, koska esim. Jyväskylän Liikenne haki koko ajan keikkakuskeja opiskeluaikanani. Samoin olisin voinut hyvin keikkailla silloin tällöin tänne muutettuamme - samalla tavoin nämä paikalliset bussifirmat hakivat satunnaisia kuskeja. Jäipä tekemättä ja se harmittaa...

Kyllä näitä muutospäiviä olisi ollut enemmänkin kuin tässä kerroin, mutta olkoon nyt pitkittämättä tätä tarinaa. Tuossa samaisessa laulussa Rautavaara sanoo: "... saan olla niin paljosta kiitollinen..." Näinhän se on. Koen nykyään lähes eläkeikäisenä ukkelina, että lapsuuteni oli elämää köyhyyden varjossa. Äiti toki kävi töissä ja ruuan ja lämmön ja rakkauden puutetta ei tarvinnut kärsiä, mutta jossain elämäni vaiheessa koin varattomuuden raskaana ja oikeasti esteenä niille asioille, joita koin tarpeellisiksi. Sen enempää erittelemättä niitä, mainitsen vain, että jouduin tekemään pakosta valintoja, joiden kanssa oli vain pakko elää, vaikka ne eivät olleet mukavia. Totta kai sille kiitollisudelle pitää antaa tilaa. Vuonna 1970 tai itse asiassa koko 1970-luvulla Suomessa oli köyhänkin helppoa ja mahdollista kouluttautua niin hyvin kuin mahdollista eli ilman yhteiskunnan tukea en olisi tässä, missä nyt olen.

No, näin on mennyt ja sillä sipuli...