..., että olen ollut hieman sovinisti????

Eilen oli kansainvälinen naistenpäivä. Olen toki onnitellut mm. facebookin kautta, mutta jos nyt joku satunnainen lukija sattuu kohdalle, niin toivotan onnea. Kuka hyvänsä tätä nyt lukeekaan, niin kerron tähän ikään päästyäni olevani hyvin tasa-arvoinen ajatuksissani ja tekosissani. En näe mitään syytä diskriminoida sen enempää naisia kuin miehiäkään mistään ammatista tai tehtävästä, mutta miten tähän on tultu ja minkä kautta. Sitä jäin pohtimaan.

Elämme maassa, jossa tasa-arvo on yleisesti hyväksytty ja suorastaan normi. Sukupuolen perusteella syrjiminen aiheuttaa helposti juridisia toimia ja onhan maassamme valitusten jälkeen jouduttu perumaan joitakin nimityksiäkin - määriä en tiedä, mutta muistan lukeneeni.

Muistan aikaa reippaasti yli 50 vuotta sitten. Olin siis ihan pikkuinen poika (nyt 58). Muistan puhuneeni veljeni kanssa, että naiset eivät voi olla vaikkapa esimerkiksi rekka- tai bussikuskeja. Muistan jopa, että puhuimme monista muistakin ammateista ja jaottelimme ne erittäin selkeästi miesten töihin ja naisten töihin. Siis minussa oli olemassa pikkuinen sovinisti jo nappulaikäisenä. Mistä tämä oikein tuli?

Olin 7-vuotias, kun isäni kuoli enkä muista, että olisimme koskaan puhuneet niin vakavista asioista kuin miesten ja naisten töistä. Isän mielestä kotihommia piti jakaa siinä määrin kuin se oli mahdollista - sen kyllä muistan. Isäni siivosi ja tiskasikin, mutta ruuanlaitossa en häntä koskaan nähnyt - paitsi makkaraa paistoi ja keitti kahvia. Isä oli loppujen lopuksi aika vähän päivisin kotona, koska hän oli seurakunnan kanttori ja piti myös yhteiskoulussa tunteja ja äiti taas ei ollut kodin ulkopuolella töissä. En silti mitenkään voi esittää, että isäni olisi opettanut sovinistista arvomaailmaa.

Isän kuoltua ja meidän muutettua Kivijärvelle, ei minulla tavallaan ollut miehen mallia, vaikka asuimmekin samassa talossa enon kanssa. Ei sitä lapsena ollut oikein kiinnostunut mistään sellaisesta asiasta - siellä maatalossa jokainen teki mitä kuului ja sillä hyvä. Keskikouluaikoinakaan en muista meidän missään olosuhteissa käyneen keskusteluja naisten asemasta tai tehtävistä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kivijärvellä oli naisia opettajina ja lääkärinä eikä niitä juttuja pitänyt millään lailla kummallisina. Olin jotain 13-vuotias, kun meille tuli kiertävä huonekalukauppias - tyylikäs rouvashenkilö, joka ajoi täysperävaunullista rekkaa. Hieman muistan ihmetelleeni sitä, mutta kun hän kertoi (toki uteliaana poikasena sitä kysyin), että ei se ole henkilöautoa kummempi - isompi vaan, niin tyydyin siihen vastaukseen. Siinä 15-vuotiaana (tai jopa nuorempana) pääsin kesätöihin Katajan vaneritehtaalle ja sielläkin oli naisia töissä. Aloin kai olla jo sen verran viisastunut, että en sitä sen kummemmin ihmetellyt ja toki he tekivät siellä hieman keveämpiä töitä kuin äijät. Puheet olivat kyllä ihan samantasoisia - kovin roisia ja nykyään sanoisin, että tyhmiä juttuja.

Lukiossa ollessani jouduin kyllä melkoiseen keskusteluun muutamasta asiasta. Lyhyt tausta - olen kotoisin uskonnollisesti ahtaasta paikasta, missä lestadiolaisuus oli ja on vahva tekijä. 1970-luvun puolivälissä Suomessa puhuttiin jo paljon naispappeudesta, mutta kuten historiasta tiedämme, meni siinä vielä pitkälti toistakymmentä vuotta ennen kuin ensimmäinen nainen puki liperit kaulaansa Suomen luterilaisessa kirkossa. Tuolloin lukiopoikana olin vahvasti ja yksioikoisesti naispappeuden vastustaja. Olin sekä koulussa että sitten rippikoulussa saanut totisen koulutuksen ja siellä ei sitten raamatun sanaa veistelty. Kun kerran Paavali-poika oli kirjoittanut, että nainen vaietkoon seurakunnassa, niin sitähän minä näissä keskusteluissa siteerasin. Koska en ollut raamattua kokonaan lukenut, en voinut siteerata mitään muita kohtia - sirpaleita sieltä ja täältä ja yhdessä saamani opin kanssa, pidin tiukasti pääni. Tästä syntyi melkoista sanailua joskus. 

Lopulta minusta ei tullutkaan sovinistia, vaikka tavallaan eväitäkin oli. Vuodet ovat tehneet minusta ilmeisesti tässä suhteessa viisaamman ja jos pidän naista sopimattomana johonkin työhön tai tehtävään, niin kyse lienee ja onkin sitten ihan fyysisen työn ongelma. Rakennuksilla ja metalliteollisuudessa uskoakseni on sellaisia tehtäviä, joissa tarvitaan raakaa voimaa ja fyysistä kestävyyttä sen verran, että niitä tehtäviä ei ehkä pidä laittaa naisten tehtäviksi. Toisaalta nykyään on erilaisia hydraulisia nostureita ja muita apuvälineitä, niin en edes ole varma, kannattaako rajaa vetää edes mainitsemiini tehtäviin.