Miksi joku asia nousee suosioon ja miksi joku toinen jää kauaksi huipulta? Koko homma kuulostaa yksinkertaiselta, mutta eihän se sitä ole. Filmataan elokuva, äänitetään musiikkituotos, kirjoitetaan kirja, näpsäistään valokuva, suunnitellaan muotiluomus, tehdään maalaus. Kyse on siis luomisprosessista, missä tekijä laittaa osaamisensa peliin, valmistaa tuotoksen, saa sille kustantajan (tai kustantaa itse) ja sen jälkeen kyse on vastaanotosta ja markkinavoimien toimimisesta.

Jos tämä asia olisi jotenkin sanoiksi puettavissa ja siihen voitaisiin tehdä matemaattinen kaava, niin suosioon pääseminen olisi helppoa kuin se kuuluisa heinänteko. Mutta eihän se niin ole. Pitääkö kehittää laadullisesti niin huipputuote, että se ihan vaan hillittömän työmäärän ansiosta nousee suosiopyramidin huipulle? Eihän se mene niinkään. Kyllä meillä jo pelkästään Suomessa on nähty, että joku kirjoittaa hyvän kirjan tai tekee mahtavan levyn tai ohjaa hienon elokuvan, mutta jää silti sarjaan ynnä muut. Vastaavasti meillä saa joku melkoisen huonokin tai ainakin pienellä vaivalla tehty tuote uskomattoman suosion. 

Tekijällä täytyy olla jonkinlainen vaino tai kuudes aisti ja samalla hillitön luottamus omaan tekemiseen. Raskasta ja masentavaa ei periaatteessa pitäisi olla, mutta toisaalta Aki Kaurismäen elokuvissa on melkoisen raskassoutuinen henki, vaikka ne usein päättyvätkin hyvään ratkaisuun tai jättävät päätelmät katsojalle. Suomalaisille sopii myös se raskassoutuisuus, mikä musiikissa on huomattu ~ murheellisten laulujen maa! Siis ei yksioikoisesti voi puhua iloisesta ja onnellisesta tuotoksesta - suosioon voi nousta surullakin. Tekijän pitää vaan luottaa itseensä ja iskeä sopivaan hetkeen, joka on kyllä sitten sattumaa.

Tuossa alhaalla on kuva muutamasta suositusta jutusta - kolme levyä ja kaksi kirjaa. Lee Child kehitti aikoinaan supersankarin, Jack Reacherin, ja jostain kumman syystä tämä kirjasarja on noussut suosioon. Se ei ole älyllistä eikä monen mielestä edes mukavaa. Reacher on kovaotteinen entinen sotilas, joka kyllä on hyvän puolella, mutta toimii juuri niinkuin häntä huvittaa eikä yhtään välitä moraalisäännöistä. Ehkä hänen alkukantaisuutensa viehättää. Michael Connellyn luoma hahmo on ristiriitainen ajoittain pahoinkin epäonnistuva poliisi, Harry Bosch, joka kuitenkin on loppujen lopuksi sympaattinen. Connellyn teksti on huomattavasti älyllisempää kuin Childilla, mutta silti sopivan helppolukuista ja siihen on helppo koukkuuntua. Miksi näin, en tiedä. He ovat löytäneet suosion ytimen ja kirjoja myydään maailmaalla miljoonittain. Samaan aikaan moni parempi kirjoittaja tekee yhtä lailla työtä ja elää kuitenkin nälkäpalkalla eikä saa työstään käytännössä yhtään mitään.

Miten nuo muusikot? Club for Five on tavallaan marginaalisen musiikin tekijä, mutta sillä on oma vakaa kannattajajoukkonsa, jolle a capella-musiikki sinänsä on tärkeää. Levytkin myyvät hyvin ajatellen nykyaikaa, jossa kaikki musiikki julkaistaan striiminä. Esiintymispaikat ovat aina pullollaan kansaa. Juha Tapio on noussut pienistä gospel-piireistä valtavaan kansansuosioon ja on sellainen kaikelle kansalle käyvä. Eivät kaikki tietenkään hänestä pidä, mutta paljon on kuulijoita. Anssi Kela nousi 15 vuotta sitten hurjaakin hurjempaan suosioon, putosi välillä suohon ja on taas noussut korkeuksiin. Mikä siinä voi olla syynä? Tasainen suosio on ymmärrettävämpää, mutta tuollainen aaltoliike hämmästyttää, koska Anssi ei missään vaiheessa ole ollut huono - päinvastoin. Vähälle huomiolle jääneet levyt olivat mielettömän hienoja kokonaisuuksia, mutta miksi suuri yleisö ei sitä tajunnut? Erikoista.

Suosioon nousemista ei voi siis suunnitella. Se, joka heittäytyy julkisen taiteen tekijäksi ja haluaa ansaita elantonsa sillä, on kuin tynnyrissä Niagaran putouksen laskeva rohkelikko - jotain tapahtuu, mutta kuinka käy. Ei sitä kukaan voi tietää, ennen kuin kokeilee.

suosio.jpg