Pari viikkoa sitten Hesarissa oli artikkeli koulukiusaamisen merkityksestä ihmisen loppuelämälle. Se on iso asia. Se on yksi aikakautemme ikiaikainen syöpäkasvain, johon etsitään sytostaatteja ja sädehoitoa, mutta joka silti aina ajoittain lyö silmille niin kovaa, että sitä ei saada parannetuksi. Kuten syöpäsairauksien hoidossa, niin myös kiusaamisen estämisessä ja sen seurausten hoidoissa on päästy eteenpäin suurin askelin. Silti edelleen on olemassa sellaista luuloa, että toisten kustannuksella voi huvitella ja aiheuttaa eriasteista kärsimystä ~ läpällä vaan.

Minä jäin prässiin. Ehkä se oli pientä ~ ei, ei se ollut pientä, koska pienikin toisen alistaminen on suurta. Sitä ei kukaan koskaan minulle selittänyt, miksi niin kävi. Ei siihen myöskään puututtu. Ei ollut kuraattoreja, psykologeja, KiVa-koulua, Friendsejä. Minä mainitsin asiasta eteenpäin - jätän kertomatta tässä kohtaa kenelle tai pikemminkin keille, mutta ei siitä ollut mitään hyötyä ~ päinvastoin. Lisää uhkailuja ja toisaalta toteamuksia, että kyllä iso mies pikku kiusan kestää. Toki maailma oli toisenlainen 45 vuotta sitten eivätkä kaikki päivät olleet harmaita. Oli vain liian paljon hetkiä, jotka ovat edelleen olemassa.

Oliko oikein särkeä minun potkukelkkani? Oliko oikein potkia pyörän pinnat kasaan? Oliko oikein repiä kouluvihkoja? Oliko oikein tehdä asioita, jotka minä muistan vieläkin lähes 50 vuotta niiden tapahtumien jälkeen? 

Miten tämä kaikki vaikutti minuun? En kyllästytä liian tarkoilla jurinoilla, mutta vastaan, että vaikutti ja kaiken muun elämässäni eteen tulleen ja jo taakse jäänen harmin kanssa se koko summa on ollut taakka, jota olen saanut kantaa epäoikeudenmukaisesti liian paljon.

Vaikka näiden muistojen kantaminen on ollut raskasta, olen toisaalta selvinnyt eteenpäin, kun ympärilläni on ollut hienoja ihmisiä ja sellaista tekemistä, joka on vahvistanut minua.

On äärimmäisen tärkeää, että me kaikki aikuiset ponnistelemme sen eteen, että kaikilla olisi hyvä lapsuus ja nuoruus ja että elämän ensimmäisten vuosikymmenien varaan voisi rakentaa koko tulevaisuuden. Tämä ei ole ainoastaan päiväkotien, koulujen ja harrastustoimien tehtävä. Tähän työhön tarvitaan koko yhteiskunta.