Köyhyys puhuttaa ja on toki syytä puhuttaakin. Kuilu rikkaiden, varakkaiden ja köyhien välillä tuntuu kasvavan. Hallituksen ja eduskunnan tekemät päätökset vaikuttavat ankarasti ja etenkin niihin ihmisiin, jotka ovat pienituloisia ja muutenkin eläminen on monista ulkoisista tekijöistä johtuen vaikeaa. Eläminen on tavattoman kallista ja kun ne kalleimmat asiat ovat elämisen prioriteettejä (asuminen, ruoka), niin onhan siinä painimista.

Maailma ja meidän kotimaamme on muuttunut tavattomasti viimeksi kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun minä olin 60-luvulla lapsi, suurin osa ympärilläni kasvaneista lapsista oli köyhistä tai suhteellisen vähävaraisista kodeista. Ruokaa riitti kyllä, vaikka se oli nykymittapuussa vaatimatonta ja jopa vähäravinteikasta. Jonkinlaiset vaatteet oli kaikilla ja kaiketi kodeissa riitti lämpöäkin. Koska kuitenkin suurin osa eli melko vaatimattomissa oloissa siellä minun kotikylälläni, ei sitä köyhänäkään oloa pidetty erikoisen kummallisena. Kenelläkään ei ollut mitään teknisiä vempeleitä, joista olisi pitänyt järjestää nykyisen kännykkäaikakauden tapaisia suuria kulutuskilpailuja. Jos jollakin oli jotain vähän parempaa, hän viisaasti vaikeni siitä. Vaatteet ostettiin kestämään pitkään ja niissä täytyi olla kunnolla kasvunvaraa. Lahkeita ja hihoja käärittiin ja kun mittaa tuli lisää, niin käännöksiä purettiin.   

Joukossamme oli monta sellaista, jotka tiesivät, miten päästä elämässä ainakin hieman vauraammalle oksalle. Me kävimme koulua ja teimme sen kunnolla. Me tähtäsimme koko ajan ylemmäksi eikä silloin ollut varaa sanoa, että ei vois vähempää kiinnostaa tai että kirjoita keskenäs tai en viitsi, kun on muuta järkevämpää tekemistä kuin koulunkäynti. Me opimme pakon sanelemina pitkäjänteisiksi. Jos emme osanneet jotain asiaa, emme sulkeneet kirjaa ja lyöneet läskiksi - aloitimme uudestaan vaikean tehtävän ratkaisun. Toki kaikki eivät jaksaneet. Keskikoulun ja lukion keskeyttäneitä toki oli, mutta enemmistö silti puursi ja pakersi maaliin saakka. 

En tiedä, onko tämän päivän köyhyydestä ulospääsyä samalla tavalla, mutta kun pienestä pitäen tekee koulutyönsä kunnolla ja uurastaa tehtäviensä parissa, on meillä edelleen mahdollista päästä opiskellen vaikka kuinka pitkälle perheiden varallisuudesta riippumatta. Opiskelussa on kyse nimenomaan asenteesta. Suurin osa koulutetuista löytää työpaikan ja pärjää sen tuomalla taloudellisella tasolla. Toki on myös opittava tajuamaan, että ei heti saa kaikkea. Ei ensiasunnon tarvitse olla 300 neliön ok-talo eikä ensimmäisen auton tarvitse olla 40000 euron Audi tai Bemari. Kaikella on järkevä järjestys.

*********************