Valtakunnan mediat ovat suureen ääneen hössöttäneet koulun alkamisesta ja uuden opetussuunnitelman suurista ja juhlavista sisällöistä ja tavoitteista. Totta on, että meillä on uusi ops ja totta on myös se, että se on suuri - siinä on 473 sivua. Uuden opsin tavoitteet ja muutosaskeleet vanhasta ovat mittavat, mutta eivät sittenkään niin käsittämättömän radikaalit kuin olisi hössötyksen määrästä voinut kuvitella.

Lähtökohta on se, että yhä edelleen lapsia täytyy opettaa. Vaikka uusi ops kovasti painottaa oppimaan oppimista, niin on asioita, joissa tarvitaan väliintuleva muuttuja. Vanhakantaisessa muinaissuomen kielessä muuttujaa kutsutaan opettajaksi. Oppilasta voidaan ohjata tiedon syviin valtavirtoihin ja toimimaan joko yksin tai ryhmissä ja sitä kautta oppimaan suuria kuvioita, mutta toimintaa täytyy silti kontrolloida. Oppilaat tekevät annettuja tehtäviä omien kykyjensä mukaisesti ja on aina hetkiä, että niihin annettuihin töihin ei jakseta paneutua kunnolla ja niinpä koko prosessista tulee helposti torso. Tässä kohtaa tarvitaan meitä - muinaisjäänteitä.

Opetussuunnitelmassa vilahtaa usein sana ilmiöoppiminen. Ei siinäkään mitään uutta ihmeellistä ole. Jo Aukusti Salo muistaakseni (vai oliko hän Akusti) siinä jossain kansakoulun kasvatusopillisessa opuksessa puhui laajoista kokonaisuuksista ja siitä, että asiat kuuluvat yhteen. Nykypäivän koulussa vähennetään sitä oppitunnilta toiseen juoksemista ja samalla oppiaineen vaihtamista. Luodaan kokonaisuuksia, joissa yhdessä suuressa tehtävässä liikutaan kaikkien oppiaineiden sisällä. Alakoulussa luokanopettajan johtamana tämä on helpompaa ja tätä oppiainerajojen kaatelua on tehty jo kauan, mutta toki yläkouluissa aineopettajajärjestelmän takia kokonaisuuksien luominen on haasteellisempaa.

Ilmiöoppimisen toimintamenetelmät ovat hyvin laajat. Ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita, kuten vielä minun OKL-opiskelun aikana toitotettiin. Meillä on rajattomat mahdollisuudet toteuttaa oppimista monimuoto-opetuksen avulla. Käytössä on erinomainen määrä erilaisia digitaalisia välineitä ja sen homman onnistuminen vaatii sitten opettajalta harrastuneisuutta ja samalla luovaa ajattelua. Tosin on koko ajan muistettava, että lapsoset ketterät kouluhaassa ovat vallan taitavia tekemään kaikenlaisia video- ja ääniteknisiä temppuja jopa yksinkertaisillakin laitteilla. Tässä digimaailmassa vain taivas on rajana.

Oppilasarviointi tulee kokemaan suuren muutoksen. Arvioidaan oppimista, ei oppilasta. Kyse on siis siitä, että oppilaan pitäisi oppia tajuamaan itse, miten hän on edistynyt ja missä asiassa pitäisi tehdä lisätöitä. Toki tähän tarvitaan edelleen opettajaa kertomaan, tukemaan ja ohjaamaan oppilasta asioiden etenemisessä.

Aloitin matkani tässä koulumaailmassa 1.9.1964. Oppilaana pysyin armeijavuotta lukuunottamatta yhtäjaksoisesti vuoteen 1981 saakka ja vuodesta 1982 alkaen olen ollut siellä luokassa enemmän tai vähemmän sitä työtä koordinoiva ja tekevä ihminen. Olen 34 vuoden aikana nähnyt valtavia muutoksia tässä työssä - osa muutoksista on hyviä, osa ei. Nyt kaikesta huolimatta uskoisin tekeväni tätä hommaa tämän uuden ops.n kanssa siihen asti, kun eläkepäätös loksahtaa postilaatikkoon.

koulusasa.jpg