Isä kuoli helmikuussa 1965. Asuimme silloin Pohjois-Savossa, Vesannolla. Muutimme vuosi tuon surutapahtuman jälkeen Kivijärvelle, enoni perheen taloon, joka oli myös äitin synnyinkoti. Talon nimi oli silloin ja on vieläkin Hiljala. Se sijaitsee mukavasti keskellä Kivijärven kirkonkylää ja mihin tahansa kirkolla haluatkin kulkea, on matka Hiljalasta mukavan lyhyt.

Tämä kuva on enoni kertoman mukaan 1950-luvun lopulta ja se on helppo päätellä navetan tilanteesta. Tuo navetta on nimittäin valmistunut 1958-59 aikana ja se sai maalipinnan sitten 60-luvun alussa. Lapsuuteni muistot Kivijärvestä ennen sinne muuttoa ovat pääosin tuosta pihapiiristä ja sitten mökiltä, koska tulimme Vesannolta aina tietenkin näille seuduille.

hiljala.jpg

********

Liisa-äiti, Jarmo ja minä muutimme siis Kivijärvelle 31.5.1966. Asuimme Hiljalan yläkerrassa kesään 1971 saakka ja kyseiset vuodet ovat mielessäni hienoa ja toimeliasta aikaa. Jos ei paha dementia iske, niin tokkopa koskaan unohdan noita aikoja.

Oli äärimmäisen harvinaista, että meidän piti muka sanoa, että ei ole mitään tekemistä. Vaikka ei ollut kännyköitä, tietokoneita, dvd-laitteita, videoita eikä edes musiikkilaitteita, niin meillä riitti puuhaa koko ajan. Oli kesä tai talvi. Urheileminen eri muodoissa sujui meiltä mainiosti.

Aloitetaan nyt tuosta monimuotoisesta stadionista, joka laitettiin pystyyn navetan ja saunan väliin. Sinne Sulo-eno toi joka kesän aluksi runsaasti sahajauhoa ja sitten pystytettiin hyppytelineet ja alkoi "pystyhyppy". Juliana-mummo ei nimittäin ikinä oppinut termiä seiväshyppy ja moisesta urheilumuodosta hän sitten intosi kovalla äänellä povaten ankaraa kohtaloa "niskojen katkeamisen" muodossa. Sama paikka ja samat telineet kelpasivat korkeushyppyyn. Meillä oli käytössä kaksi hyvää seivästä - jonkinlainen metalliputki ja sitten jostain olimme saaneet rottinkiseipään. Minä hyppäsin parhaimmillani siinä 2½ metrin tienoille. Ei se silloin niin vaaralliselta tuntunut, mutta kai siellä pieniä aivotärähdyksiäkin tuli, kun jotenkin keekoiltiin riman yli ja tultiin selällemme loppukesäsästä kovettuneeseen purukasaan. Muutaman kerran joku onnistui kaatamaan koko telinehärdellin päällensä eli pientä pintanaarmuahan siinä tuli.

Samaisella stadionilla hypättiin myös korkeutta. Sitä en ikinä oikein oppinut ja ennätys taisi jäädä 140 sentin tienoille. Koska olen vanhan kansan kasvatti, niin tyylini oli kierähdys. Selkä edellä floppauksesta tuli kyllä pääasiassa jonkinasteinen "perse edellä puuhun"-tyyli. Eipä siihen kovaan sahajuhoon kukaan oikein uskaltanutkaan floppailla.

Meillä oli kuula. Mistä sekin oli tullut - en muista, mutta pikku pojille hyvän kokoinen. Painoi nimittäin 5,4 kg. Minä olin kymppivuotiaana niin heiveröinen, että varmaan ennätykseni oli tyyliin metrin verran, mutta oli siitä se hyöty, että ikäkausikisoissa kahden ja neljän kilon kuulat lensivät kyllä huomattavasti pitemmälle.

stadion.jpg

***********

Kun on kesä ja kärpäsiä (navetan läheisyys sen takasi), niin mikäs sen mukavampaa kuin mennä uimaan. Uintipaikkamme oli tuossa valkoisen "venekoppelin" ja rannan välissä. Ei siinä mitään, mutta ihme, ettei tapettu Juliana-mummoa sydänkohtaukseen. Kun me kaikki neljä Hiljalassa asunutta pojan kollia yhdessä Sepposen poikien ja jostain kylältä tulleiden kavereiden kanssa lutrasimme tuossa rannassa, niin olihan siinä mummolla hätä. Kovasti mummo huuteli moittivalla äänellä "tuhannen mollikoita" ja pelkäsi henkensä edestä, kun me sukeltelimme eli "mänevät umpsukkeloksiin". Minulla ainakin, ehkä jollain muullakin oli sukellusnaamari ja hengitysputki eli snorkkeli ja tätä meininkiä mummo ei lainkaan ymmärtänyt. Kyllä minä tarjosin mummolle naamaria lainaksi, että voisi käydä katsomassa, miltä pohjassa näyttää, mutta ei hän halunnut. Outoa. Tuossa kuvassa ei vielä näy Sulon rakentamaa venevajaa, mutta siihen valkoisesta venevajasta sairaalan suuntaan katsottuna hän sen sitten rakensi. Nyt uskaltaa jo viidenkymmenen vuoden jälkeen tunnustaa, että kiipesin sinne katolle ja suoritin hallitun uimahypyn. Ei se mitään muuten, mutta vettä oli tuskin metriä enempää siinä alla. Vesi siinä sen verran antoi hidastusta, että ei siinä kuinkaan sattunut, mutta jäi yhteen kertaan.

Mummon peloista huolimatta kukaan ei hukkunut. Muistaakseni meillä oli sellainen kirjoittamaton sääntö (ihan itse keksitty), että itsekseen uimassa ollessa ei menty ainakaan syvälle. Jos joku meinasi hörpätä vettä ja kakoa siinä, niin aina oli joku kaveri, joka auttoi ylös vedestä. Ei siellä koskaan mitään hätää ollut. Luulisin, että hillitön meteli ja kova sähläkkä vaan.

uinti.jpg

 *************

Urheiluvammoja tuli jonkin verran, mutta onneksi pieniä. Olisi siellä ollut eväitä vähän pahempiinkin, mutta aika vaatimattomia juttuja ne sitten lopulta olivat. Yksi meistä pehmitti hyppypaikan sahajauhokasaa paskatalikolla ja onnistui lyömään sen varpaiden kohdalta jalan läpi. Eihän siinä muu auttanut kuin viedä nuori herra Karstulan sairaalaan talikko jalassa. Sen minä muistan, että kun Sulo ja potilas olivat pihasta lähdössä, juoksi Juliana-mummo kovaa perään ja huusi että "pittää tuuva se talikko takasin, se on kallis".

Eiköhän sitä yksi jos toinen pudottanut sen kuulan varpailleen ja joku kölli sai sen päähänsäkin, mutta taisi onneksi vain hipaista. Tikkaa heitettäessä ainakin kerran muistan yhden sankarin saaneen tikan takaraivoonsa, mistä taas seurasi heittäjältä hurja huuto:" Varmana uusin!!!!"

Minulla on vieläkin selkeästi näkyvä arpi vasemman jalan sääressä. Veljeni nimittäin heitti keihään (siis tullaisen pajupuusta tehdyn pienen puisen heittovälineen) jalastani melkein läpi. Olin ilmeisesti liian hidas, enkä saanut väistetyksi ja siihenhän se sääreen kopsahti. Toisella puolella pohkeen kohdalla se tuntui, mutta ei tullut läpi. Onnistui hyvin kiertämään suuret suonet ja hermotkin eli ei siitä loppujen lopuksi ollut mitään suurempaa harmia. Säikähdys ja jokunen tikki jalkaan. Joka päivä siihen kuitenkin piti ruiskuttaa antiseptistä pulveria, jota haavajauheeksi kutsuttiin.

keih%C3%A4s.jpg

**********

Jalkapallo oli tietenkin sulan maan aikana iso juttu. Kävimme toki urheilukentällä pelaamassa, mutta pihapelit järjestettin "pikkumetässä". Siinä oli sopivasti pieni aukio ja vaikka se oli vino, niin ei se haitannut. Kyllä siinä toisenkin kerran pelattiin.

jalkapalloareena.jpg

*********

Tuo lapsuuteni elinpiiri oli loppujen lopuksi hyvin pieni. Hiljalan ja koulun väliä kuljettiin päivittäin ja kesällä käytiin urheilukentällä ja Peltokankaalla mökillä. Kansakoulun kolmannen luokan aikana löysin kirjaston (Kivikannon takana se oli) ja sen suurkuluttajahan minusta sitten tuli.  Meillä ei ollut autoa eikä siihen maailman aikaan käyty missään reissuamassakaan ihmeemmin ja niinpä tuo elämä pyöri pääosin tässä kuvassa näkyvällä alueella ja sehän riitti. Tekemisen puutetta ei ollut.

Santeri Jakokoski piti kauppaansa tuossa ylhäällä tien varressa. Se oli sellainen vanha kunnon palvelupuoti ja sieltä sai sen, mitä päivittäin tarvitsi. 60-luvun malliin aika vaatimatonta se tarjonta varmaankin oli, mutta tarpeelliset ostokset siinä sai tehdyksi.

 

taloja.jpg

**********

Kesällä 1971 (tai saattoihan se olla 1970, en minä ihan muista....) muutimme sitten Hiljalasta hieman ylöspäin. Luukkaiset olivat muuttaneet Ruotsiin, mutta eivät vielä halunneet myydä taloaan, jos vaikka palaisivat takaisin. Niinpä äiti vuokrasi sen ja asuimme siinä vuoden (tai kaksi). Syksyllä 1972 muutimme sitten Peltokankaalle.

luukka.jpg

***********

Vuodet ovat vierineet melkoista tahtia ja minullakin siteet Kivijärveen ovat löystyneet melkoisesti. Vielä toki on jokunen sukulainen ja ystävä siellä ja heitä käyn aina mielelläni tapaamassa, mutta tämä oman perheen ja harrastusten ja työn ympärillä pyörivä elämä Etelä-Suomessa on sen verran merkittävä, että ei niin paljon enää tule käydyksi Keski-Suomen nurkilla. Onneksi on näitä kuvia (ja paljon videoita), joita voi katsella ja muistella.