Itsenäisyyttä vietettiin viime tiistaina Suomessa tavallaan jo sadannen kerran. Silloin vuonna 1917 joulukuun 6. päivänä uskoakseni silloinen hallitus vähintäänkin oli juhlallisella mielellä ellei peräti nostanut maljoja, kun herrat kabinetissa päättivät, että Suomi itsenäistyköön. Sitten vuonna 1918 oltiin tavallaan jo toisessa itsenäisyyspäivässä ja ehkä jo vähän juhlittiinkin, jos kohta saattoi olla juhliminen monin paikoin suhteellisen laimeaa, koska saman vuoden keväällä olivat suomalaiset hieman ottaneet nokkapokkaa keskenään ja saattoivatpa olla kohtuullisen ikävät fiilikset eriväristen lippujen alla.

Noista ajoista on menty isoja askeleita eteenpäin, mutta valitettavasti aika ajoin otettu pätkiä taaksepäinkin. Sen ymmärrrän mainiosti, että vuodesta 1917 aina sotaan asti 40-luvulle vasemmiston ja oikeiston välit olivat nihkeät ja oikeastaan vasta yhteinen sota Neuvostoliittoa vastaan jossain määrin toi kansalaisia lähemmäksi toisiaan, jos kohta ei tuo tilanne kovin ideaali ollut vielä silloinkaan. Muistan itse 1960-luvun lopulta kotikunnassani kuulleeni aika lailla negatiivista kielenkäyttöä kommunismia kohtaan. Kyse ei kuitenkaan mielestäni ollut niinkään poliittinen, vaan pelko oman omaisuuden joutumisesta vääriin käsiin. No, olihan tuokin jonkinasteista poliittista ajatusta.

Minun lapsuuteni aikainen ajatukseni itsenäisyydestä oli aika vaatimaton. Meillä ei kotona puhuttu politiikkaa, ei ennen eikä jälkeen isän kuoleman. Itänaapuria ei ihmeemmin rakastettu, mutta ei meillä koskaan paahtamalla paahdettu mitään ihmisryhmää vastaan - oli poliittinen mielipide sitten mitä hyvänsä. Elämäni ensimmäisen kahdeksan vuoden ajan seurakunnassa työskennelleet ihmiset olivat oikeastaan ainoa ulkoinen kontakti ja niinpä pääasiallinen politiikka taisi olla kirkonmenoihin ja sen ympärillä tapahtuvien asioiden kuulemiseen.

Politiikasta aloin ymmärtää jotain vasta toisella kymmenellä ollessani ja siinä sivussa sitten koulussa opittujen asioiden myötä myös käsitys itsenäisyydestä alkoi herätä. Isänmaallinen oli uskoakseni heti kun aloin siitä jotain tajuta. Merkittävin isänmaallisuuden osoitus lienee ollut fanaattinen urheilun seuraaminen.

Lukioiässä ymmärrys kasvoi edelleen ja myös valtakunnan tila alkoi kiinnostaa. Jossain määrin tutkiskelin melko monen poliittisen puolueen ajatuksia maailmasta ja maastamme ja siinä vaiheessa aloin hiljalleen muodostaa omaa poliittista viitekehystäni. Kekkosen suuri rakkaus kotimaatamme kohtaan oli huomattava ja uskonpa saaneeni jotain evästä tähän elämääni hänen ja hänen aikalaistensa ajatuksista.

Aikustuttuani olin jopa jossain määrin kiinnostunut politiikasta, mutta se valahti sitten kokonaan enkä ole 80-luvun jälkeen juurikaan innostunut maamme tai kuntamme asioiden hoitamisesta henkilökohtaisella tasolla. Isänmaallisena velvollisuutenani olen pitänyt äänestämistä, mutta juuri tällä hetkellä ajatus kevään kunnallisvaaleissa äänestämisestä hieman tökkii. 

Kotimaani onpi Suomi ja siitä olen vakaan varma. Rakastan matkustamista ja käyn mielelläni katselemassa ulkomaiden ihmeitä, mutta aina kun lentokone on laskeutumassa Suomen kamaralle ja jos on valoisaa, niin vallan iloisena seuraan alla levittäytyvää maisemaa (jos olen ikkunapaikalla) ja ihastelen kotimaani maisemia. Joka kerta maailmalta palatessani, tulen maahan, missä saa esittää mielipiteensä, missä saa opiskella melkein ilmaiseksi niin pitkään kuin rahkeet riittää, missä saa tasa-arvoisen kohtelun eri asioissa, missä saa sopimusten mukaista palkkaa tehdystä työstä, missä ei joudu vankilaan tai tapetuksi mielipiteidensä vuoksi, missä lapsia ei laiteta pakottamalla työhön, missä uskaltaa kulkea kaikkialla, missä on turvattu terveydenhoito varallisuudesta riippumatta, missä on edelleen puhdas luonto, missä on hyvä ruoka, missä on vaikka mitä. On paljon epäkohtia ja parantamisen varaa, mutta silti elämme hyvässä maassa.

Kiitos siitä Suomi

kynt.jpg