Elämme maailmassa, tai ehkä parempi sanoa maanosassa tai vielä lähempänä maassa, jossa elintaso on keskimäärin sanoen korkeaa ja ihmisillä on varaa kaikenlaiseen peruskulutusta parempaan. Se on tavallaan hyvä asia. Maamme on ollut hyvin köyhä ja vain ihan kaikkein varakkaimmilla on ollut materialistisesti ajatellen hyvät oltavat. Sodan jälkeen koettiin puutetta ja vain se, että maahamme saatiin tilapäisesti luoduksi yhteenpuhaltamisen henki, esti sen, että rikkaan ja köyhän väestön välinen kuilu olisi laajentunut entisestään ja johtanut maamme vähitellen sellaiseen sisäiseen kriisiin, joka olisi varmasti vaikuttanut negatiivisesti sodan jälkeiseen kehitykseen. Kun sota oli sodittu ja hävitty, oli maamme jälleenrakennuksessa kaikilla töitä ja tekemistä. Se, joka oli syrjäytyäkseen, toki syrjäytyi, mutta ihmeesti se duunaaminen piti itsetuntoa yllä ja valtaosa kansastamme pääsi elämässä eteenpäin.

Maamme koululaitosta alettiin sodan jälkeen kehittää ja kun enenevässä määrin oppikoulutkin kunnallistettiin, pääsivät myös köyhien perheiden lapset opin tiellä eteenpäin. Luokkaristiriidat aiheuttivat monenlaisia ongelmia, kieltämättä, mutta koska älykkyys ja oppimiskyky eivät olleet sosiaaliluokasta kiinni silloin 60-70 vuotta sitten, niin hyvin moni duunarin lapsi kohosi yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ihan uusiin sfääreihin. Näin kävi myös minulle. Toki isäni oli arvostettu omalla alallaan ja ahkeruutensa takia ilmeisen hyvätuloinen, mutta koska hän kuoli ollessani 7-vuotias ja perheemme jäädessä kouluttamattoman äidin pienipalkkaisen työn varaan, niin eihän se elämä ulkoisesti mitään rikasta ollut. Ruokaa ja välittämistä riitti ja niiden ympärille rakentui arvomaailmani - joskin on ollut kova koulu, mutta ei silti pahaksi, ennemminkin kai jalostava tuote.

Isän kuoleman jälkeen opimme elämään tarkan markan elämää. Kaikki, mitä meille hankittiin ja ostettiin, kävi äidin pitkän harkinnan kautta. Vaatteita ei ostettu kuin todelliseen tarpeeseen ja kaikessa piti olla ankarasti kasvulle varaa. Me emme tosi olleet Kivijärvellä ainoita tällä saralla ja niinpä se hassu vaatetus ei ollut mitenkään erikoista eikä huomiota herättävää. Kyllä minulle näistä "purjevaatteista" joskus joku sanoi, mutta ne kuittaantuivat sellaisilla "aha"-toteamuksilla. Olisinko ollut  oppikoulun toisella luokalla (vastaa peruskoulun kuudetta), kun sain luistimet, joilla pystyi tekemään piruetin melkein luistinten sisällä kääntymällä. Ei mikään ihme, että pari talvea kului luistelun merkeissä suhteellisen kömpelösti. Kun jalka kasvoi ja samalla tietenkin jalkoihin tuli voimaa lisää, alkoi homma sujua huomattavasti paremmin. Samoilla luistimilla veivasin sitten lähes 30-vuotiaaksi asti, kunnes teriin alkoi korroosio tehdä temppujaan.

Jossain siinä 13-15-vuotiaana tajusin katkerasti (myönnettäköön), että elin materiaalisesti hyvin köyhää lapsuutta. Minulla ei ollut polkupyörää, en saanut kitaraa hartaista pyynnöistäni huolimatta, ei ollut mitään mahdollisuutta päästä kunnolliseen musiikin opiskelupaikkoihin, en saanut mopoa, innokkaasta urheiluinnostani huolimatta en saanut piikkareita, ei ollut kasetti- (oli tosin kelanauhuri - iso juttu kylläkin) eikä levysoitinta. Ilkeää ja rumaa katkeruuttani ei yhtään vähentänyt se, että äiti sanoi usein, että kyllä hänellä olisi varaa näihin asioihin, mutta miksi kaikesta piti olla niin nuukana - se ei minulle ikinä selvinnyt? Niinpä sitten pääasiassa kykenin harrastamaan niitä asioita, jotka olivat ilmaisia. Kirjasto ja telkkarin katsominen. Toki minä liikuin paljon, mutta ei aina jaksanut hiihtää ja lenkkeillä. Telkkariasiat harmittivat suunnattomasti, koska Kivijärvellä alkoi näkyä kakkoskanava joskus 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Koko homma olisi vaatinut vain antennin, koska meillä oli sellainen televisio, joka ei olisi tarvinnut erillistä UHF-signaalin vastaanottolaitetta - jostain syystä meidän härvelissä sellainen oli. Antenni ei olisi maksanut kovin kummallisia ja koska käytännössä kaikilla minun kavereillani sellainen oli kotona, niin kovin olisin minäkin sitä kaivannut. Vaan ei millään, ykkoseltä kuulemma näkyi tarpeeksi. Kovin oli kurjaa päivästä toiseen kuulla, kuinka kakkosella oli tosi hyviä sarjoja ja leffoja, joista minä sitten tietenkin jäin paitsi.

Jossain vaiheessa tuo alinomainen nuukuus ja tiukilla olemisen ylentävä vaikutus iski minuunkin. Minä olen tuolta nuoruuteni varhaisvuosilta asti ollut hyvin tarkka ja valikoiva tiettyjen asioiden suhteen ja nimenomaan ihan subjektiiviseltä kannalta. Jo lukioaikana ja sittemmin aikuisena olen kehittänyt henkilökohtaisen nuukuuden arvomaailman. En ole koskaan oppinut laihialaisnuukaksi, mutta jo 80-luvun alussa muuttaessamme tänne Etelä-Suomeen, aloin pohtia kaikkia hankintojani sisäisesti kehittämäni arvomaailman ehdoilla. Jossain nuoruuteni kipuilussa synkän katkeruuden velloessa, asetin itselleni sellaisia tavoitteita, että kun olen aikuinen ja tienaan paljon rahaa, niin hankin kaikkea, mistä lapsuudessani jäin paitsi. Ammatinvalinnasta johtuen en kuitenkaan koskaan ole päässyt tienaamaan suuria rahoja, mutta enpä usko, että suuremmillakaan rahoilla olisin innostunut tuhlariksi. 

Lapsillemme olemme pyrkineet hankkimaan kaiken tarpeellisen ja myös toteuttamaan heidän harrastustensa vaatimat touhut. Ainakaan ihan kaikkiin asioihin en sanonut kieltävästi. Muistaakseni pysyin järkevissä kuvioissa ja lapset pääsivät sekä harrastamaan että myös näkemään elämää kodin ulkopuolella.

Tulkitsen itseni niin, että olen sekä tietoisella että alitajuntaisella tasolla kehittänyt elämäni ulkoiseksi ohjenuoraksi rationaalisen tarveharkintaisen syvänuukuuden. Nyt varmaan tarvitsee syväluotausta. En ole kaikissa asioissa pihi - en alkuunkaan. Lähtökohtani on sellainen, että olen luonut tarpeellisuuden realistisen arvomaailman. Olen asettanut itselleni kysymyksiä. Mitä oikeasti tarvitaan ja kuinka paljon olen valmis maksamaan näistä asioista?

Tarvitsen vaatteita -sehän on selvä. Realistinen maailmani ei kuitenkaan mene muodin mukana. Minulle riittää se, että vaatteet ovat puhtaat eivätkä purista. Ne saavat olla vaikka kuinka vanhoja enkä missään nimessä heitä mitään pois, jos se on käyttökelpoinen ja täyttää edellä mainitut ehdot. Niinpä olen viimeksi kuluneen kahden vuoden aikana ostanut kahdet farkut alennusmyynnistä sekä jonkin verran sukkia. Minulla on vanhoja (noin 15-20 vuotta sitten ostettuja) liikuntavaatteita, jotka kelpaavat edelleen. Ei tarvitse seurata jotain tämän vuoden trendiä, koska se on turhaa. Minulla on myös paljon kirpparivaatteita, koska sieltä saa usein hyvää tavaraa halvalla.

Auto on valitettavasti pakollinen. Olemme kuitenkin vakaasti pysyttäytyneet yhden auton politiikassa, vaikka ajoittain on oikeastikin ollut tarvetta kahdelle. Loppujen lopuksi se on ehdottoman turhaa. Asioita voi järjestellä, vaikka se joskus onkin hankalaa. Jo kahdeksankymmentäluvulla tajusin, että se missä ihminen voi säästää ja toimia viisaasti, on tuo autojuttu. Ajelin pitkään Ladalla (tai oli niitä kolme) ja ajaisin vieläkin, jos se vanha kunnon laatikkolada olisi olemassa. Kun EU "kielsi" vanhat maantietraktorit, oli pakko siirtyä seuraavalle tasolle. Ideana on kuitenkin koko ajan ollut se, että pysymme samassa edullisessa merkissä ja maksamme uudesta käytetystä Nissanista vain vähän väliä. No, tuhansiahan siinä täytyy maksaa, mutta se ei tavallaan ole paljon, kun on autosta kyse. Nissanien huoltokustannukset ja muukin ylläpito on edullista. 

Asumme pienessä ja vaatimattomassa ok-talossa. Meillä oli jossain vaiheessa jopa ahdasta, mutta kun lapset muuttivat maailmalle, niin tuo ahtaus muuttui laveudeksi. Tässä yksikerroksisessa lättätalossa on ihan hyvä asua vielä pitkään, vaikka muuttuisi kankeaksi känkyläksi, jos kohta ovathan nuo pihahommat joskus hieman raskaita, mutta sujuvat edelleen.

Muuten materiaalisessa ympäristössämme olemme tyytyneet vain pakolliseen. Autosta oli jo puhetta, mutta ok-asujina ja mökkitöiden inhoajina emme ole katsoneet mökkiä tarpeelliseksi. Meillähän oli kesämökki, mutta äitini kuoltua möimme sen pois. Meillähän on täällä tuo ammattiyhdistyksen mökki, joka täyttää täysin mökkitarpeen. Irmeli tykkäisi jopa olla siellä enemmän, mutta minulla ei taida olla mökkigeeniä.

Meillä ei ole myöskään venettä. Suomen olosuhteissa ihminen, joka ei pidä kalastuksesta eikä asu ihan rannassa, ei tarvitse venettä. Ei soutupaattia eikä yhtään sen enempää moottorihirmua tai purjeella kulkevaa. Minusta on ihan kiva joskus käydä järvellä, mutta koen ihan turhuutena hankkia venettä, jolla en kuitenkaan jaksaisi/viitsisi käydä seilailemassa kuin muutaman kerran kesässä. 

Televisio ja esim. dvd:tä toistavat tai tv-ohjelmia nauhoittavat laitteet kelpaavat, kun niistä saa kuvan näkymään. Ilmeisesti telkkarimme ei edes ole mikään hd ja meillähän on vain yksi näköradio. Stereotyyppisiä äänenetoistolaitteita on itse asiassa kolme, mutta ne ovat hyvin halpoja markettistereoita ja kaukana mistään hifistelystä. Kunhan ääni kuuluu.

On minulla sitten kyllä tässä nuukuuskuviossa poikkeuksiakin. Tietokoneapparaatiston ja kuvia tallentavien laitteiden pitää olla vähintäänkin kohtuullisen hyvät eikä niihin kelpaa mikään markettitaso.

Matkailu on sellainen asia, mistä en hevin anna periksi, jos kohta matkustelemme mahdollisimman edullisesti. Etsimme reissuja erilaisten hakukoneiden kautta ja pyrimme aina löytämään halvimmat mahdolliset lennot ja hotellit. Tällä keinolla tulee reissatuksi aika paljon - pahimmillaan ollaan käyty neljä-viisi kertaa vuodessa ulkomaan reissuilla. Niillä reissuilla sitten tosin eletään suhteellisen pienillä kuluilla.

Lapsuuteni vaatimattomattamasta elämästä olen edennyt niin paljon, että lähes kaikki toiveeni ovat täyttyneet. Koulupoikana haaveilin Pariisista ja Lontoosta ja niillä reissuilla oli toiveena päästä Eiffelin torniin ja matkustaa kaksikerroksisessa bussissa. Molemmat ovat toteutuneet - nuukuudesta huolimatta.