Tuli vuosi 1968. Iso vuosi, olihan se sentään olympiavuosi.

Vuonna 1968 täytin 11 ja keväällä kävin kansakoulun neljättä luokkaa. Minähän olen niin vanha, että olen käynyt sen vanhan koulujärjestelmän mukaisen rinnakkaiskoulujärjestelmän ja vuosi 1968 oli tässä asiassa varsin merkittävä. 

Vuosi 1968 alkoi talvisissa merkeissä ja olimme tietenkin paljon ulkona hiihtäen ja luistellen. Muistan, ihme kyllä, erään tammikuun lopun illan, kun menin ulos kaivamaan lumilinnaa, mutta tulin sisälle, kun olin niin väsynyt. Äiti mittasi sitten kuumeen ja minullahan oli vallan korkea kuume. Se sitten jatkui illan jos toisenkin ja lopulta menimme lääkäriin. Minulla oli ihan kunnon keuhkoputkentulehdus ja siihen piti oikein sitten ottaa kunnolliset lääkkeet. Muistan olleeni pitkään koulusta pois ja käyneeni verikokeissa vielä parikin kertaa jo tervehtymisen jälkeen. Sairauteni sattui ainakin osittain Grenoblen olympiakisojen aikaan, koska muistan hyvin pystyneeni seuraamaan kisoja, mikä ei muuten olisi onnistunut koulun takia.

Vuonna 1968 äiti alkoi seurustella ilmeisesti vakavammin, jos kohta oli tämä seurustelukumppani jo aika paljon meillä kulkenut ja ihan tuttu. Hän oli silloin ja on edelleen erittäin mukava ihminen ja minulle ei missään vaiheessa tullut sellaista oloa, että hän olisi jotenkin halunnut kiilata siihen isän asemaan ja isän paikalle. Pidin hänestä silloin, kuten veljenikin, ja olemme edelleen tekemisissä hänen kanssaan, vaikka tuo seurustelu ei sitten koskaan sen enempää edennyt ja itse asiassa jossain vaiheessa päättyikin.

Koulu siis oli edelleen erittäin helppoa ja olin ilmeisesti ihan luokan kärkipäätä. Todistuksessa oli pääasiassa ysejä ja kymppejä eikä mikään oppiaine aiheuttanut vaikeuksia piirustusta lukuun ottamatta. Siinä minä olin huono ja olen edelleen. Neljännen luokan lopulla oli sitten tehtävä sellainen päätös, että haenko keskikouluun vaiko enkö. Hyvän menestykseni takia se oli loppujen lopuksi itsestään selvää ja kun suurin tavoitteeni koulussa (jo silloin) oli oppia vieraita kieliä, oli oppikouluun pyrkiminen itsestään selvää. Hirveän jännää se oli, mutta niinpä loppujen lopuksi löysin nimeni ihan listan kärkipäästä ja oppimispaikka oli selvä. 

Kesäkuussa 1968 (tai sitten se oli kesäkuussa 1967, en ihan satasella muista) jouduin kokemaan yhden lapsuuteni top5 traumoista. Isän kuolema nyt tietenkin vie voiton tässä kisassa, mutta tuo kesäkuinen reissu Saimaanrannan lomakylään on yksi kamalimmista asioista, joita muistan tapahtuneen lapsuudessa. Kyse oli sellaisesta lomapaikasta, mihin valtion virkamiehet saivat anoa lomatukea ja äiti tietenkin pienituloisena yksinhuoltajana oli aika hyvässä asemassa tuen saamiseksi. Odotukset olivat suuret, mutta pettymys sitäkin suurempi. Asuntomme oli aivan kamala mörskä, josta en muista käytännössä muuta kuin, että se ahdisti. Tiukasti omiin tapoihini fiksoituneena jouduin ympäristöön, joka oli minulle pelottava, uhkaava ja kurja. Meille etukäteen tullut lomaopas lupasi yhtä ja toista, mutta lopulta siellä ei ollut mitään sellaista, mitä oppaan mukaan piti olla. Minun ikäisille lapsille ei ollut kerrassaan mitään, en saanut kahvia säännöllisesti, järvessä vesi oli tavattoman kylmää eli emme päässeet edes uimaan. Pettymys oli aivan kamala ja riemu rajaton, kun pääsimme siitä vankilasta pois. En yhtään muista, kuinka kauan se kidutusleiri kesti, viikon vai viisi vai kymmenen päivää, mutta se tuntui tosi pitkältä.

Loppukesällä pääsin sitten Ylistaroon serkkuni perheeseen muutamaksi päiväksi ennen koulun alkua. Se oli mukavaa ja jäi hyvin mieleen.

Koulu alkoi sitten maanantaina syyskuun 2. päivänä ja olin ihan hehkua täynnä, kun meillä oli ensimmäiset ruotsin tunnit. Terho Jokelan opit painuivat välittömästi päähän ja niinpä kotiin päästyäni olin unohtanut suomen kielen täysin ja puhuin vain ruotsia käyttäen kaikkia kymmentä sanaa, jotka opin Lär dig svenska ykkösen ensimmäisiltä sivuilta. Kouluhomma oli kivaa, läksyjä oli paljon, mutta ne eivät olleet vaikeita. Muistan saaneeni kokeista pääasiassa erittäin hyviä numeroita. Keskikoululaiset olivat isoja ja mahtavia ja niinpä meillä oli suuresti odotettu "monnijuhla", missä sitten piti tehdä jotain typerää koko koulun edessä. Minä en vaan yhtään muista, mikä oli minun tehtäväni, mutta jotain hassua se kai oli.

Vuosi 1968 oli siis kaiken kaikkiaan ihan hyvä vuosi sitä lomakyläseikkailua lukuun ottamatta. Mitään järisyttävää ei tapahtunut. Vapaa-aika sujui edelleen urheillessa ja lukiessa - mitäpä sitä muuta olisi Kivijärvellä tehnyt.