Ei, kyse ei ole Donald Trumpin virkaanastumisesta, vaikka sekin on kaiken kaikkiaan aika surkea uutinen. Tällä kertaa kyse on huomattavasti lähempänä omaa elämää ja peruuttamattomuudessaan sitäkin ikävämpi juttu.

Käytännössä kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät, että lähestyn 60. syntymäpäivääni, joka napsahtaa kohdalle parin kuukauden päästä. En aio sitä juhlia, mutta siitä huolimatta se on olemassa. Itse asiassa juhlin kyllä, mutta vasta kesällä ja silloin perheen ja toivon mukaan matkaan pääsisivät myös mahdollisesti jotkut ystävistäni. Siitä sitten myöhemmin.

On tietenkin selvää, että minulla on samanikäisiä ystäviä ja kavereita ja ihan tästä heittämällä voisin kertoa kymmenen henkilöä, joita tämä tuleva juhla koskee ja siis kyse on ihan minun kohtuullisen läheisestä tai hyvin läheisestä piiristä. 

Viime kesänä meillä oli mukavat juhlat Saarijärvellä, missä siis muistelimme elämää 40 vuoden taakse - sitä aikaa, kun pääsimme ylioppilaiksi ja elämä oli kuta kuinkin suurimmaksi osaksi vielä edessä. Siitä abiturientit vuonna 1976 joukosta oli muutama jo kuollut, mutta pääosin me kaikki kuulemma olimme vielä enemmän tai vähemmän elossa ja vaikka kaikki noin 120 Saarijärven abia emme olleet paikalla, niin aika hyvin porukan kuviot tiedettiin.

Eipä sitten kulunut kuin kuukausi, vähän toista, niin sain surukseni kuulla, että kansakoulusta lähtien luokallani kulkenut ja lopulta taas muutama vuosi sitten "löytämäni" kaveri kuoli vakavaan sairauteen. Saarijärvellä juteltiin toki hänestä, mutta kukaan ei tiennyt, että hänellä oli niin kurja sairaus - ei hän siitä ollut kertonut juuri kenellekään.

Lukioaikanani asuin Saarijärvellä paikallisen eläinlääkärin ja hänen vaimonsa, kansalaisopiston rehtorin, talossa. Heillä oli neljä muuten aikuista lasta, mutta nuorin sattui olemaan minun ikäinen (no, kaksi kuukautta vanhempi). Meistä tuli lukion aikana tosi hyviä kavereita, mutta sitten syystä tai toisesta se kaveruus hukkui muuhun maailman menoon kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Noin kymmenen vuotta sitten kuitenkin nappasin hänen osoitteensa hänen työpaikkansa (yksi kirjasto Hesassa) nettisivuilta ja sen jälkeen tavattiin muutaman kerran. Viimeksi silloin viime kesänä, kun hän oli myös lukion abijuhlissa. Hän tuli kyydissäni museolta koululle ja sitten istuimme vierekkäin Summassaaressa illallisella. Siinä tuli taas rupateltua kaikenlaista. Sovimme myös, että tavalla tai toisella muistamme 60-vuotispäiväämme. Tiedän, että hän ei ole koskaan ollut mikään suurien juhlien ystävä ja siksi tavallaan kahden kesken vietety hetket olivat hänelle mukavampia.

Pari viikkoa sitten sanoin Irmelille, että kun ranskalaistytöt lähtevät kotiinsa, niin soitan Mikolle ja sovittelen yhteisen tapaamisen syntymäpäiviemme merkeissä. Näin ei kuitenkaan ollut tarkoitus tapahtua, sillä suureksi surukseni sain kuulla viime viikolla, että Mikko oli kuollut joulun tienoilla. Heti pian saatuani uutisen, soitin hänen veljelleen esittääkseni osanottoni ja siinä sitten keskustellessamme kuulin, että Mikko oli kaatunut kaupan pihassa ja lyönyt päänsä sillä seurauksella, että menehtyi huolimatta yli puolen vuorokauden elvytyksestä. Ei mikään käsittämätön asia siinä mielessä, kun tietää, miten liukasta meillä täällä Etelä-Suomessa näin vuoroin pakkasen ja vuoroin suojan aikaan voi olla, mutta niin turhaa tälläinen kuin olla ja voi. Olisihan Mikolla varmasti ollut vielä paljon hyvää elämää ja tehtävää jäljellä. Niin jäi tämä yhteinen hetki tekemättä.

En ole kaatumisia tähän asti pelännyt, mutta sen verran tämä iski kohdalle, että painuin siitä seisomalta urehilukauppaan ja ostin IceBug-kengät, jotka ovat ihan viimeisen päälle huippujutut. Jos ja jos Mikolla olisi ollut tällaiset....

keng%C3%A4t.jpg