Vuosi 1975. Täytin 18 eli melkoinen askel elämääni. Hiihdossa ja yleisurheilussa ei ollut suurkisoja. Euroviisuissa Hollanti voitti dingeli dongelilla. Suomen edustaja, Pihasoittajat, lauloi Viulu-ukon ja sijoitus ihan kelpo - 7. Jääkiekon mm-kisoissa Suomi oli vaihteeksi neljäs - päätyi kyllä tasapisteisiin Ruotsin kanssa, mutta oliko sitten maaliero vai keskinäisten ottelujen saldo, joka määritteli järjestyksen, mutta näin taas pääsi käymään.

Vuosi alkoi kurjasti. Mummo, äidin äiti Juljana kuoli tammikuun 12. päivänä. Syöpä iski johonkin merkittävään sisäelimeen - sappeen tai haimaan ja levahti aika vauhdilla. Mummon kuolema oli todella rankka juttu minulle. Se vaikutti käytännössä kaikkeen tekemiseen tai oikeastaan oli ilmeisesti lähtölaukaus vallan huonolle talvelle. Minä en sitä ymmärtänyt eikä kukaan muukaan. En pystynyt nukkumaan kunnolla, en syömään kunnolla, kokeisiin lukemisen aktiviteetti lässähti ihan täysin, en kyennyt lukemaan edes vapaa-aikanani romaaneja. Kyllä minä yritin käydä koulussa, mutta en jaksanut yhtään seurata opetusta ja läksyt jäivät tekemättä tai tein ne todella huonosti. Kevyt lenkkeily luonnisti ja kyllä minä jossain määrin jaksoin pyöriä kavereiden kanssa, mutta sekin oli pitkään hyvin väkinäistä. Puhuin luokanvalvojalle, kouluterkalle ja lääkärille, mutta ei heillä ollut mitään vastausta. Nykypäivänä on helppo vastaus ja helppo hoito moiselle asialle. Minähän olin masentunut - en mitenkään syvästi, mutta juuri sopivasti, että onnistuin söhläämään koko koulumaailmani perseelleen. Nykypäivänä olisin saanut lievän mirtatsapiimikuurin (masennuslääke) ja asia olisi kuittaantunut parissa viikossa, mutta nyt meni koko kevätlukukausi. Oli siinä monenlaista vaikeutta, mutta lopulta huono koulumenestys ruokki masennusta ja masennus taas ruokki koulussa jaksamattomuutta. Sen ajan koulumaailmassa ei näitä asioita osattu hoitaa kuten nykyään eikä nuorten masennusta ilmeisesti tunnettu. Ei vallankaan, kun se oli niin lievää , kuten minulla. Meillä oli Kivijärvellä silloin hyvä lääkäri - alkoholisoitunut kirurgi, ihan tohtoriksi väitellyt, joka ensiksikin passitti minut moneksi viikoksi lomalle ja antoi jonkinlaisen rauhoittavan lääkkeen, joka sitten helpotti unen saantia. Olen minä jonkinlaiseen masennukseen lässähtänyt tuonkin kevään jälkeen, mutta pääosin olen selvinnyt niistä hyvällä hoidolla ja levolla.

Kevät 1975 siis meni omalla painollaan aika tummissa merkeissä, mutta kesäksi minä siitä koheennuin. Muistaakseni olin vielä sinä kesänä töissä Katajan tehtaalla ja olo parani kummasti. Taaskaan ei matkusteltu missään kummallisemmin. Seilasin kavereiden kanssa Karstulassa ja Saarijärvellä ja pääosin vietin aikaa Kivijärvellä tekemättä ihmeesti mitään. Katajalta sain hyvin rahaa, koska tietenkään en maksanut veroja ja kun vielä tein myöhäistä vuoroa, niin rahaa säästyi oikeasti paljon. Vähän ennen koulun alkua tein sellaisen retken, että hyppäsin polkupyörän päälle ja ajoin Saarijärvelle. Kyse ei sitten ollut mistään kilpapyörästä, vaan äidin vanhasta naisten pyörästä, joka palveli lopulta aika pitkään. Vein pyörän Saarijärvelle, koska ajattelin mennä autokouluun ja säästin sen avulla aikaa, kun teoriatunnit olivat melko kaukana asunnoltani.

Syksyllä koulu alkoi, mutta valitettavasti kakkosluokan lööperöinti ja pitkät poissaolot olivat tehneet järjettömän aukon minun osaamiseeni ja niinpä ennestäänkin huono matematiikkani ja fysiikkani putosivat entisestään. Kyllä minä ihan oikeasti yritin ihan tosissani, mutta jos ei ymmärrä asiasta mitään, ei se oikein pelitä. Koska ei ollut opinto-ohjaajaa, niin ei siinä oikein ollut mitään keinoa selvitä, vaikka minä asiasta kyselinkin, joten koko homma alkoi tuntua ylipääsemättömältä. Masennukseni kyllä pysyi poissa, mutta muuten se kouluhomma oli ihan turhaa.

Pakko näin neljänkymmenen vuoden jälkeen todeta, että tässä elämän kohdassa olisi pitänyt tehdä juuri niin kuin minä halusin. Siinä tuli virhe, joka nyt ei tosin vaikuttanut millään lailla vuosiin, mutta ehkä minun viihtyvyyteeni ja asioista selviämiseen. Silloin keväällä, kun hommat menivät perseelleen, minä puhuin sekä kotona että koulun rehtorille, että haluaisin kerrata kakkosluokan, jos vaikka saisin sen matematiikan ja fysiikan kohdalleen tai ainakin hieman parempaan kuosiin. Kummallekaan taholle tämä ei käynyt, mikä oikeasti oli virhe. Niinpä siitä abi-luokasta tuli oikeasti "suojatyövuosi". Energia kului oikeasti kaikenlaiseen typerehtimiseen eli jonninjoutavaan lorvailuun ja järjettömään koohoiluun. Koulussa sujuivat ainoastaan englanti ja ainekirjoitus - kaikki muu oli syöksykierteessä. Enpä tätä aikaa muistele ihan suurella riemulla, mutta ehkä lapsuuteni traumoista (isän kuolema ja kiusatuksi joutuminen) selvitäkseni minun piti vajua tarpeeksi alas, päästäkseni taas ylös. Siinä kohtaa elämää minulla oli läheisten serkkujeni lisäksi suurena tukijoukkona kaksi luokkakaveriani (silloin seurusteleva pari, sittemmin naimisiin päätynyt ja edelleen naimisissa olevat) ja Saarijärven perheen samanikäinen naapuriluokalla ollut kaveri ja hänen tyttöystävänsä. He olivat siinä ja vaikka näistä minua riivanneista asioista ei muistaakseni puhuttu heidän kanssaan, niin he kuitenkin jostain syystä kestivät ankeaa seuraani, mistä olen edelleen yli neljänkymmenen vuoden jälkeen kiitollinen. Karstulassa minulla oli hyvä kaveri, mutta häntä en useinkaan tavannut, koska siihen maailman aikaan pienikin etäisyys oli pitkä etäisyys. Tämän Karstulan kaverin serkun kanssa olimme vallan tiiviisti yhdessä noihin aikoihin, mikä tietenkin oli hieno ja voimaannuttava asia.

Näihin lukiovuosiin mahtuu toki ihan hurjasti hienoja kokemuksia - ei se mitään synkkää matelua ollut, vaikka ne kurjat asiat toki olivat aika merkittävässä osassa. Koska musiikki oli selkeästi minulle iso juttu, kävin sitten mielelläni kuuntelemassa livekeikoilla hyviä laulajia ja bändejä ja ihan erikoisen hyvin ovat mieleen jääneet sellaiset 70-luvun suuruudet kuin Hurriganes ja Kaseva ~ bändit, joita ei enää voi kuulla edes nostalgian hengessä livenä, koska molemmista porukoista on jäsen/jäseniä siirtynyt elämästä pois.

Vuosi 1975 on jäänyt siis mieleen melkoisen alavireisenä aikana, mutta kuten totesin tuossa lopussa, niin jäi sieltä hyviäkin muistoja ja sitä satunnaista lukijaa, joka ei minua tunne, voin lohduttaa, että nousin sieltä kuopasta ja hommat lähtivät surraamaan hyvin eteenpäin.