En tiedä miksi laulaa lintunen
ja miksi jyräjääpi ukkonen,
vaan itse tiedän siksi laulavani,
kun sävelehet soivat rinnassani.

J.H.Erkon runo ja sittemmin Oskar Merikannon säveltämä laulu alkaa näillä sanoilla. Se kuvastaa hyvin pitkälle minun harrastustani. Se antaa hyvin vastauksen siihen, mikä laittaa melkein kuusikymppisen ukon jatkuvasti, vuodesta, kuukaudesta ja viikosta toiseen etsimään laulumaailman temmelluskenttiä.

Kuorot ja lauluryhmä ovat olleet ne musiikillisen maailmani keskipisteet. Laulanhan minä yksinkin ja käyn silloin ja tällöin jossain esiintymässäkin, mutta ei se sitten lopultakaan ole minun maailmani siinä määrin kuin jossain porukassa lauleskelu. Olenhan minä tehnyt levynkin, jossa laulan omia laulujani (yhtä lukuun ottamatta), mutta se syntyi paljolti siksi, että ne laulut oli tehty ja syntyi tarve säilyttää ne sellaisina kuin niitä tehdessäni olin ajatellut niiden muotoutuvan. Olivathan ne nuoteilla ja joillakin omilla äänitteillä, mutta enhän minä osaa sillä tavalla soittaa, että saisin niistä irti sellaisia kokonaisia tuotantoja kuin olin alunperin ajatellut. Loppujen lopuksi varsinaisesta tuotannosta en ole kovinkaan paljon vastannut, koska siihen hommaan löytyi ammattitaitoinen tekijä (G.Sihvonen)

Niinpä, ryhmässä laulaminen on se tekijä, mikä jatkuvasti saa minut innostumaan uusiinkin projekteihin. Aloitin varsinaisen kuorolaulun Jyväskylässä Studiokuoron riveissä. Sitä ennen kaikki ne muut kuorot olivat väliaikaisia eivätkä edes kovin kunnianhimoisia viritelmiä. Muistan aika hyvin sen, kun elämäni ensimmäisen kerran menin Studiokuoron treeneihin ja pääsin keskelle sitä mahtavan soundin maailmaa, mikä tuntuu hyvin soivan kuoron sisällä. En tunne musiikin teoriaa niin hyvin, että osaisin sanoa, miksi elävien ihmisten muodostaman kuoron soundi on iskevämpi, puhtaampi ja soivampi kuin esim. hyvin soivan flyygelin. Voi olla, että vain kuvittelen sen, mutta niin minä koen moniäänisen laulun.

Kun muutimme Vihtiin, pääsin heti aloittamaan sillä hetkellä Vihdin teknisesti ja soinnillisesti parhaassa kuorossa eli Kantaattikuorossa, joka oli yksi seurakunnan porukoista. Martti Kilpeläinen lähti silloin syksyllä 1982 tekemään Faurén Requiemia, jota emme erinäisistä syistä vielä silloin laulaneet kokonaan - sen aika tuli sitten myöhemmin. Kantaattikuoro oli hyvä porukka ja kehittyi koko olemassaolonsa aikana varsin vakuuttavaksi kirkkokuoron täydentäjäksi ja kirkkomusiikin esittäjäksi.

Toinen merkittävä seurakuntakuoro on ollut Produktiokuoro, jota johti Pirkko Kela. Se oli ja on itse asiassa edelleenkin melkoisen pieni porukka, jonka ohjelmisto on gospel-  ja etnishenkinen rytmisesti reipasotteinen ja keveäsointinen. Toisaalta Produktiokuoro on laulanut myös suhteellisen vaativia teoksia, joiden genreä on hieman vaikea kuvailla. Olemme mm. laulaneet Kaj Chydeniuksen varsin vaikeaselkoista musiikkia.

Perustin puoivahingossa laulu- ja soittoyhtye Thromoksen keväällä 1998 ja siitähän tuli sitten muutama vuosi sitten pelkkä lauluyhtye siirtyessämme a cappella-maailmaan. Thromos on ollut melko suuresti minun pelikenttäni, koska suurin osa lauluistamme on minun sovituksiani ja minä edelleen johdan sitä. Meidän usein kuusiääniset laulumme ovat melkoista sävelten ilotulitusta ja niissä on oma lauluyhtyeemme persoonallinen klangi. Erotuksena kaikista muista kuoroistani Thromos käyttää sähköistä äänentoistoa, mikä puolestaan on hyvin vaikeaa. Joudumme keskittymään lauluun ja toisten stemmojen kuunteluun ihan eri tavalla kuin vahivstamattomassa musiikissa. Mikrofonitekniikkaan on myös keskityttävä, koska laulaminen sillä tekniikalla on erilaista kuin ilman sähköistä apua.

Meille Vihtiin tuli kanttoriksi hiljakkoin Kaisa-Leena Hannikainen, joka sitten yhdessä miehensä Jorman kanssa perusti tänne Kamarikuoron, jonka tarkoituksena on laulaa vaativia kuoroteoksia. Tarkoitus on toteutunut ja tällä hetkellä Kamarikuorolla on hyvä ote ja pehmeän tarkaksi hioitunut ote. Kuullessani eka kertaa kuoron laulavan, aloin heti haluta mukaan. Kaikenlaisista kiireistäni johtuen en kuitenkaan halunnut revitellä ja vasta nyt tämän vuoden alusta alkaen olen sitten ollut mukana Kamarikuoron riveissä. Kävin oikein "pääsykokeessa" ja pääsin mukaan. Kamarikuoron sisällä syntyy helposti se tunne, joka toimii motiivina edelleen jatkaa laulamista. Soundi on kuulas ja samalla pehmeä. Se tuntuu koko kehossa - ei pelkästään korvissa. Kuoro laulaa tasaisesti ja siellä pystyy hyvin kuulemaan eri stemmojen äänet, joiden kautta täytyy sitten myös asettaa omaa laulamistaan mahdollisimman puhtaaksi. Kuten tässä alussa jo kirjoitin, on minun hirveän vaikea selittää, mistä on kysymys. Se on vaan se erikoinen tunne, joka syntyy, kun homma toimii. Sama ilmiö on toki Produktiokuorossa ja Thromoksessa, mutta ne ovat erilaisia monestakin syystä. 

Eilen olin ensimmäisen kerran ihan jukisesti laulamassa Kamarikuoron riveissä ja kyllähän se oli hyvä kokemus. Vihdin kirkon hieman vaikea, kaikuisa akustiikka aiheutti jonkinlaisia henkilökohtaisia rytmisiä ongelmia, mutta en usko siinä tapahtuneen mitään radikaalia virhettä. Live-tilanteessa syntyy aina joitakin pieniä kommelluksia ja hankaluuksia, mutta ne menevät äkkiä ohi eikä sellaista totaalista putoamista eilen tapahtunut missään vaiheessa.

Tästä on hyvä jatkaa, enkä todellakaan koe motiivikonfliktia tämän hetken lauluharrastusten yllä pitämiseksi - päinvastoin. Kaksi jatkuvaa viikkotreeniä (Kamarikuoro ja Thromos) ja kolmas satunnainen (Produktiokuoro) pitävät yllä hyvän meiningin.

kamarikuoro.jpg