Edetään jo vuoteen 1979. Minulle 22. syntymäpäivä ja elämä siis pääpiirteittäin opiskelua. Hiihdossa ja yleisurheilussa ei ollut arvokisoja. Euroviisut järjestettiin Israelissa ja siellä maatamme edusti Katri-Helena laulamalla Katson sineen taivoon-biisin. Sijoitus oli 14/18 eli ei mikään erikoinen, mutta laulu jäi kyllä elämään suomalaiseen iskelmähistoriaan ja se löytyy myös alakoulun 3-4-luokkien laulukirjasta. Jääkiekon MM-kisoissa Moskovassa Suomi pelasi huonon alkusarjan ja sitten lopulta voitti alasarjan ja sijoittui lopulta viidenneksi. Taisipa olla ensimmäisen kerran kautta muistini, että en seurannut lätkäkisoja, koska minulla ei ollut telkkaria ja koulupäivät olivat niin turkasen pitkiä, että en olisi varmaan ehtinytkään seurailla kisoja.

Vuosi alkoi aika hurjalla perheuutisella. Veljeni oli jostain syystä saanut voimakkaan uskonnollisen herätyksen, mikä sinänsä tietenkin oli hyvä asia, mutta koska kyseessä oli lestadiolaisuus, josta meidän perheessä (veli mukaan lukien) ei ollut aiemminkaan ihmeemmin pidetty, synnytti se tietenkin ristiriitoja. Minun oli vaikea siihen aikaan suhtautua lestadiolaisuuteen positiivisesti, koska kaikkein pahimmat kiusaajani sattuivat kuulumaan siihen herätysliikkeeseen, eikä niistä kamalista ajoista ollut kulunut viittä-kuutta vuotta enempää. Äiti otti tämän tapahtuman hyvin raskaasti. Ilmeisesti hänelläkin oli joitain pahoja peikkoja muistoissaan, mutta ei hän niistä enempää koskaan ainakaan minulle puhunut. Vaikeaa siihen oli kuitenkin suhtautua, koska muutos oli melkoisen järisyttävä.

Talvi ja kevät sujuivat kerrassaan työntäyteisesti OKL-opintojen parissa ahkeroiden. Jossain vaiheessa siinä keväällä kävin Kajaanissa opettajiksi opiskelevien talvipäivillä, missä oli hauskaa ja hurja meininki. Muuten päivät ja viikot sujuivat, kuten syksylläkin eli oli paljon tekemistä ja kavereiden kanssa pyöriessä milloin missäkin. Sen verran rankkoja ne päivät olivat, että päinvastoin kuin monet muut opiskelijat, minä en jaksanut mennä viikonloppuisin kotona käymään. Pari kertaa varmaan siinä kevään aikana kävin, mutta bussilla Kivijärvelle meneminen oli käsittämättömän raastava reissu, kun se nopeimmillaankin kesti yli kolme tuntia. Ei yksinkertaisesti huvittanut. Jos olisi ollut oma auto, niin noin puolessatoista tunnissa sen olisi helposti siitä hujauttanut. 

Joitain soittojuttuja minulla oli mm. ylioppilasteatterissa, mutta kovin paljon en haalinut itselleni ylimääräistä hommaa. Hieman yritin viikonloppuisin lenkkeillä ja kävin uimassakin silloin tällöin, mutta tosi vähäistä sekin oli. Koulun ulkopuolella en harrastanut eka opiskeluvuonna oikeasti yhtään mitään.

Ylioppilaskylässä oli silloin keväällä -79 sellainen hurja tilanne, että siellä liikkui pyromaani. Hän hiippaili yön pimeydessä kerrosten yhteistiloihin ja sytytti siellä paperikorin palamaan. Aika rajua oli herätä keskellä yötä palohälytykseen, joka oli aivan järjetön kellometeli ja takuulla kuului ympäri talon. Minä asuin kuudennessa kerroksessa ja olihan sieltä melkoinen homma hippailla paloportaita pitkin pihalle. Pyromaani saatiin aika nopsasti kiinni, kun vapaaehtoispartiot alkoivat öisin päivystää joka kerroksessa. Naispuolinen opiskelijahan se oli, mutta mitään sen kummempaa en silloin kuullut eikä hän loppujen lopuksi onnistunut onneksi mitään hullumpaa tuhoa saamaan aikaiseksi. Eväät katastrofille olivat kyllä olemassa.

Opiskelu sujui kohtuullisen hyvin. Suoritin suurimman osan tenteistä ihan hyvillä arvosanoilla, mutta kasvatustieteestä en pitänyt. Opettajan työn käytäntö oli minulle paljon läheisempää - siis ihan se, mitä koulussa tehdään ja opetustyötä en katsonut kasvatustieteen lainkaan palvelevan.  Sinänsä oudolta kuulostavaa, mutta jos lähdet lukemaan kasvatustieteen perustaa, niin havaitset aika äkkiä, että on sitä viisaampiakin keksitty.

Olin edellisenä syksynä ottanut opintolainaa ja kun olin nuukasti elänyt, niin rahani riittivät mainiosti, sillä sain myös täydet opiskelijaetuudet, kuten asumistuen ja niinpä loppujen lopuksi valtio maksoi minulle siitä, että asuin ylioppilaskylässä. Vuokra oli jotain parisataa markkaa kuukaudessa sisältäen vedet, sähköt ja lämmön ja taisin saada 210 markkaa asumistukea. Lisäksi sain koko opiskelujen ajan jotain opintotukea, joten nuukasti eläen raha riitti hyvin. 

Olisin varmaan pärjännyt rahallisesti jopa paremmin, jos olisin viitsinyt tehdä ruokani itse, mutta en todellakaan ollut mikään mestarikokki ja niinpä söin aina viikolla yliopiston lähellä olleessa valtion ylläpitämässä ruokalassa, jota kutsuttiin valtion aliravitsemuskeskukseksi ja viikonloppuisin hain pieniä pakasteannoksia kuten siskonmakkarakeittoa ja hernekeittoa ja söin valtavia määriä jälkiuunileipää sekä lauantaimakkaraa. Kahvinkeitin minulla sentään oli ja sitähän nyt kului opiskelijan elämään kuuluvalla tavalla runsaasti. Pullavan pitkon ostin aina sopivan tilaisuuden tullen, mutta en hirveän usein.

En ollut kauhean innokas menemään töihin koko kesäksi ja siksi jäin kesäkuuksi Jyväskylään ja suoritin siinä erityispedagokiikan perusopinnot, jotka sitten liitin myöhemmin erikoistumiseeni. Helppo homma ja erkan koin kyllä ihan mielenkiintoiseksi ja oikeasti hyödylliseksi. Luulen kyllä tietojeni jo vanhenneen, sillä mm. yksi erkan proffa tosissaan väitti, että jos levottomille ja aggressiivisille lapsille näytetään väkivaltaleffoja, he saavat sillä tavoin puretuksi negatiiviset tarpeensa ja rauhoittuvat sitä myöten. Haloo hei terve järki - en muuten uskonut sitä silloinkaan.

Heinä- ja elokuun vietin sitten Kivijärvellä. Olin jonkin aikaa töissä kaupassa ja soittelin viikonloppuisin jumikset ja hoidin muutamat hää- ja hautajaissoitot. Olihan se tavallaan hauskaa olla töissä veljensä häissä ja saada siitä vielä palkkaa. Salme ja Jarmo vihittiin Kivijärven kirkossa ja varsinainen juhla oli sitten Vanhassa Pappilassa, missä Jarmo ihan pienenä poikana oli asunutkin, kun varsinainen Kanttorila oli remontissa. Enpä minä niistä häistä juuri mitään muista, mikä tosin ei varmastikaan johtunut alkoholista (heh heh), mutta sen muistan, että illalla oli julmettu ukkonen. Jarmolla oli pieni ruskea Mini ja sitä minun piti jossain määrin ajella silloin illan ja päivän aikana - taisimme äidin kanssa käydä setäni mökillä, koska siellä oli sukulaisia, jotka olivat tulleet häihin. 

Kesällä -79 seurustelin yhden kurssikaverini kanssa, mutta ehkä olimme hieman liian erilaisia. Tulimme hyvin toimeen ja jopa monia yhteisiä intressejäkin oli, mutta toisaalta myös mielenkiinnon kohteet olivat erilaiset. Se ei vaan toiminut.

Syyskuussa alkoi sitten opiskelujen toinen vuosi ja siihen maailman aikaan toinen opintovuosi käytettiin erikoistumiseen, opetusharjoitteluun ja kasvatustieteen seminaarityön tekemiseen. Tuntimääriltään toinen vuosi oli huimasti helpompi kuin ensimmäinen ja niinpä aikaa jäi jopa jouten olemiseen. Asuin edelleen Kortepohjassa ja silloin minulla oli kämppäkaverinani kurssikaveri Kokkolasta. Erikoistuin liikuntaan ja musiikkiin sekä erityispedagokiikkaan, jonka olin jo lopputenttejä vaille suorittanut silloin kesällä. Liikunta oli hyvä erikoistumisaine, koska siinä tuli samalla tehdyksi aktiivisesti duunia oman kehon hyväksi. Pelasimme, juoksimme, uimme, kävimme punttisalilla jne. Kaikkia opetukseen liittyviä liikuntajuttuja käytiin läpi niin teoriassa kuin käytännössäkin. Musiikin erikoistumiskurssi oli mukavaa ja helppoa. Kävimme tietenkin läpi kaikkia tarpeellisia opetustekniikkaan ja -sisältöön liittyen, mutta teimme myös tosi paljon käytännön harjoituksia - soittoa, laulua jne. 

Siinä syyskuun aikana tutustuin lastentarhapuolelle tulleeseen Irmeliin. Tapasimme yliopiston kuppilassa lähes päivittäin ja hetken päästä, lokakuun aikana, sitten aloimme seurustella. Tämä seurustelu jatkuu edelleen, mutta siihen sitten myöhemmin. Irmeli on usein kertonut huomanneensa minut yhdellä laulukeikalla, missä lauloin Hectoria ja silloin hän oli ajatellut, että tuo kitaraa rämpyttävä pitkäletti on ilmeisen sopiva poikaystäväkandidaatiksi (myös. mieheksi). 

Meillä kuului opiskeluun myös oppituntien seuranta normaalikoululla ja jossain vaiheessa aloimme itse pitää tunteja. Ensin niitä pidettiin toisen opiskelijan kanssa ja sitten hiljalleen itse. Tuntia varten oli annettava sikamaisen tarkka tuntisuunnitelma, missä piti melkein tarkalleen kertoa, mitä aikoo sanoa. Meidän piti toisen vuoden aikana opettaa kaikilla luokkatasoilla, joten tutuiksi tulivat niin ekaluokkalaisten jutut kuin varhaisteinien temput. Erilaisia opetustekniikoita piti myös käyttää ja olen tässä viime vuosina ajatellut olleeni lähes neljäkymmentä vuotta aikaani edellä, kun tein monia asioita niin kuin nykyään pitää tehdä. Pääosin kuitenkin meidät koulutettiin vahvasti opettajajohtoiseen ja opettajan aktiiviseen opettamiseen tähtäävään toimintaan. No, se oli sen ajan henki.

OKL:n kakkoskurssilla innostuin ensimmäisen kerran eläessäni oikeasti kuorolaulusta. Meillä oli OKL:n kuoro, johon jokaisen musiikkiin erikoistuneen oli pakko osallistua ja sitten siellä oli myös muutamia muitakin, joten se oli ihan oikea sekakuoro. Meidän piti vuorotellen johtaa sitä ja siinä sitten sain ensimmäisen kosketuksen yhteen tähänastisen elämäni merkittävimpään harrastukseen. Esiinnyimmekin jossain tilaisuuksissa. Kävin myös yksinlaulutunneilla ja varmasti jopa opin paljon asioita ja jos en mitään muuta, niin äänenkäyttöä, mistä on tietenkin ollut paljon hyötyä näinä opettajavuosina.

Irmelin kanssa vietimme luonnollisesti paljon aikaa yhdessä, koska näytti ja tuntui siltä, että seurustelumme oli oikeasti hyvinkin sitoutunutta. Vuoden 1979 puolella emme vielä vierailleet toistemme kodeissa, mutta kyllähän molemmin puolin tämä uusi tilanne alkoi olla hyvinkin tiedossa. Muistaakseni kävimme kyllä Helsingissä, missä tutustuin Irmelin sisaruksiin, mutta siitä asiasta en ole ihan sataprosenttisen varma. Sellainen käsitys minulla kyllä on, mutta saattaa taas aikajana olla hieman sekaisin. Siitä olen kyllä varma, että kävimme ensimmäisen kerran Helsingissä tuon OKL:n toisen opiskeluvuoden aikana, mutta oliko se syksyä vai kevättä - en muista.

Joululomalle lähdimme kuitenkin erikseen omiin koteihimme. Olimme suunnitelleet, että minä tulen joulunpyhien jälkeen Kotkaan ja vietän uuden vuoden siellä, mutta ihan niin ei käynytkään. Meinasi nimittäin henki lähteä. Jouluaattoaamuna Jarmo ja Salme halusivat ihan välttämättä lähteä Alajärvelle ja niinpä sitten päätimme, että lainaamme autoa ja minä lähden viemään heitä. Aamupäivällä sitten haimme auton ja minä menin käymään kaupalla. Sieltä tullessa kääntyessäni vasemmalle, takaa tullut auto tuumasikin, että on hyvä paikka ohittaa ja pamautti suoraan minun ajamani kuplavolkkarin kylkeen. Päätälliä tuli oikein kunnolla ja olkapäässä ja solisluussa murtumaa, mutta kaiken kaikkiaan yllättävän vähällä siihen nähden, että toinen tuli todella kylkeen. Ihanhan se oli kokonaan sen ohittajan vika, mutta pieni lohtuhan se siinä kohtaa oli. Onneksi kenellekään ei käynyt sen kummemmin. Siitä sitten Karstulan sairaalaan, missä lääkäri seuraili muutaman tunnin, mutta kun ei sen kummempaa ollut, niin pääsin sitten illaksi kotiin. Muutamassa päivässä olo parani paitsi käsi ja olkapää olivat jonkin aikaa tietenkin heikossa kunnossa ja olihan siellä jotain hermohäikkää, mutta se siitä sitten parani aikanaan. Minä en sitten tietenkään viitsinyt kipeällä kädellä lähteä Kotkaan, mutta ei se mitään - Irmeli tuli nimittäin Kivijärvelle. Siinä hieman vaivaisena sitten tutustuttiin Kivijärveen ja minun ystäviin ja sukulaisiin ja siinä mielessähän se oli mukavaa. Murtumat ja mustelmat paranivat hiljalleen, mutta sellainen pelko siihen risteykseen jäi, että en ole ikinä sen jälkeen siinä kohdassa kääntynyt vasemmalle, jos takana on auto. Sinänsä erikoista, mutta uskoakseni ei yllättävää.