Hiihdon MM-kisat pidettiin Lahdessa 16 vuoden tauon jälkeen. Edellisellä kerralla suomalaisurheilijat järjestivät katastrofin, tällä kerralla onnistuttiin (toivon mukaan) hiihtämään ilman mainittavia negatiivisia jälkiseuraamuksia. Huulirasvoistakaan ei ollut suuremmin ongelmaa kenellekään, joskin mainitusta aineesta on nyt tällä viikolla ollut laajalti urheilupiireissä puhetta, kun kansainvälinen hiihtoliitto on valittanut Norjan ratkaisusta antaa Therese Johaugille niin lyhyt kilpailukielto, että hän ei joudu kokemaan muuta urheilullista tappiota kuin tämän kauden maailman cup ja nämä MM-kisat. Säännöt ovat kyllä ymmärtääkseni sen verran selkeät, että minimissäänkin kaksi vuotta kielletyn aineen käytöstä on sopiva rangaistus. Minähän en sitä päätä, joten en stressaa moisella.

Kisat olivat norjalaisnaisten juhlaa ilman Johaugiakin. Kaikissa naisten hiihtolajeissa kulta meni vuonomaahan ja pahimmillaan ne ryökäleet onnistuivat ottamaan neloisvoiton - naisten 30 kilometrin hiihdossa. Norjalaismiehille kisat olivat pettymys, sillä he eivät saaneet yhtään kultaa, mikä on melkoinen yllätys siihen nähden, että he hallitsevat maailmancupia melko lailla selkeästi nimenomaan hiihdossa. Mäkihyppy ja yhdistetty ovat sitten luku sinänsä.

Suomalaisittain kisat olivat ihan hyvät. Viisi mitalia on tälle menestysnälkäiselle urheilukansalle ihan ookoo siihen nähden, että tässä on takana kuivia vuosia vuoden 2001 dopingskandaalin jälkeen. Onhan joka kerta jotain tullut, mutta kahdet edelliset kisat ovat jääneet yhden pronssimitalin tulokseen, niin siinä voidaan jo puhua surkeasta tilanteesta.

Suomen kaikki mitalit tulivat näissä kisoissa maastohiihdosta. Iivo Niskasen kulta 15 km:llä, Krista Pärmäkosken hopea yhdistelmäkisassa ja pronssit miesten parisprintissä, naisten viestissä ja Matti Heikkiselle 50 kilsan hiihdossa. Ennen niin vahvat yhdistetty ja mäkihyppy ovat pudonneet ynnä muiden suoritusten joukkoon eivätkä taida olla mitenkään suuresti tulossakaan lähivuosina takaisin mitalikantaan. 

Kyllähän se kylmä totuus on, että Suomessa lahjakkaat urheilijat hakeutuvat pääosin joukkuelajien pariin. Jääkiekkoilijat ansaitsevat huimia summia, jos lahjakkuus ja ahkeruus riittävät (eikä tule loukkaantumisia), eivätkä yksilölajit houkuttele millään lailla nuorisoa, koska erittäin harvat nousevat huipulle ja kovasta työstä huolimatta käteen ei jää yhtään mitään. Hiihtäjät saavat hyvät palkkiot, jos he pärjäävät isoissa kisoissa ja ennen kaikkea maailmancupissa ja tällaisia hiihtäjiä ei Suomessa ole kovinkaan monta. Sama on yleisurheilun laita -  kunnon tiliä tekevät vain Antti Ruuskanen ja Tero Pitkämäki. Suomessa jopa keskitason jääkiekkolijat ansaitsevat saman mitä minä, joskin uran päätyttyä monella on kurja arki edessä, jos ei ole koulutusta eikä mitään muuta kuin ruostuneet luistimet. 

Eipä noita MM-kisoja tullut mitenkään ahneesti seuratuksi. Toki tiesin, miten siellä hiihtelyt sujuivat, mutta vaikka ne olivat tuossa noin lähellä, ei mieli tehnyt yhtään lähteä sinne kylmyyteen seisoskelemaan. Olisimmehan me saaneet vapaaliputkin yhdelle päivälle ja ihan maalisuoralle, mistä olisi nähty Pärmäkosken hopeahiihto hienosti, mutta niin paljon ei minulla ole intoa, että olisin sinne lähtenyt palelemaan. 

hiihto.jpg