Kiinnitin ensimmäisen kerran huomioni laulaja Kuustoseen 80-luvun lopulla, kun näin televisiosta Q-Stonen esiintymisen. Yhtään en muista, mitä bändi esitti ja koska he soittivat aika reipasta bluesia, ei se hirveästi minua innostanut. Olin käynyt 1980-luvun alussa Jyväskylässä kuuntelemassa Pro Fidea, mutta jos Kuustonen oli silloin matkassa, niin yhtään ei iske muistikuviin. Lähinnä se, että bändi soitti minun korvieni arvion mukaan sikamaisen kovaa sen ajan tapaan tai sitten minusta vain tuntui siltä.

Siinä sitten 90-luvun alussa telkkarin musiikkiohjelmissa silmiini sattui hillittömän pitkätukkainen poppari nuotiolla soittamassa dobroa ja hullu kaktus tanssimassa Kuustosen Kaktusviinan tahtiin. Pidin sekä laulusta että laulajasta ja niinpä seuraavan kerran levykaupassa käydessäni etsin käsiini sellaisen levyn, jossa Mikko Kuustonen laulaisi. Putiikista löytyi Musta jalokivi ja Abrakadabra ja minä olin selkeästi koukussa. Näillä levyillä oli sekä tuotanto että toteutus kohdillaan ja kun kaikki muutkin tekijät sattuivat sopivasti minun päähäni, niin olihan se hyvä juttu.

Keväällä 1994 Kuustonen julkaisi Aurora-levyn. Syystä tai toisesta se on mielestäni edelleen hänen paras levynsä, vaikka senkin jälkeen hän on julkaissut runsaasti pitkäsoittoja omalla nimellään - kaiken kaikkiaan 14, kun otetaan huomioon kaikki kokoelmatkin. Muiden artistien kanssa tehtyjä yhteislevytyksiä on toinen samanmoinen määrä, joten onhan tuota tavaraa. Omista levyistään hän on saanut 2 platinalevyä ja kuusi kultalevyä ja sitten monenlaisia muita nimityksiä eli ei hän mitenkään huomaamaton ja turha mies ole, vaikka aika paljon on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät pidä hänen musiikistaan eivätkä herran persoonasta.

90-luvun alkupuolella Mikko mainosti tekevänsä kouluihin keikkoja, joiden aikana hän lauleli laulujaan ja sitten kertoili matkoistaan kehitysmaihin. Yhden tällaisen reissun hän teki meidän vastavalmistuneeseen Pappilanpellon kouluun, missä hän piti hauskat ja opettavaiset tuokiot sekä alakoulun että yläkoulun ja lukion oppilaille. 

Koko musiikkiuransa ajan Kuustonen on toiminut aktiivisesti kehitysmaiden olojen parantamisen puolesta. Tästäkin häntä on moitittu joiltain tahoilta - mies vaan menee toisten varoilla pitkin maailmaa ja kirkastaa kilpeään. Ihan näin ei asia kuitenkaan ole. Matkat Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan ovat olleet ajoittain jopa vaarallisia ja joka tapauksessa fyysisesti raskaita ja aina selkeästi määriteltyjä työtehtäviä. Kuustosen tehtävä on ollut tutkailla tilanteita köyhillä alueilla ja sitten raportoida niistä eteenpäin eri kansainvälisille järjestöille. Näillä matkoilla hän on myös tehnyt muutaman dokumentin, joissa rikasta maailmaa on informoitu köyhien naisten asemasta kehitysmaissa. Mikon duuni on myös huomattu YK:ssa, joka kutsui hänet YK:n hyväntahdon lähettilääksi 1990-luvun lopulla. Kun laulaja A.W.Yrjänä hieman spekuloi näitä matkoja, niin Mikko (ja tuotantofirma) kutsuivat Yrjänän reissulle mukaan ja tämä keinohan sitten avasi yhden jos toisenkin silmiä sille totuudelle, mikä kolmannessa maailmassa on. Noiden kaikkien toimien myötä on sitten noussut optimisimia ja kuten Kuustonen on sanonut, niin se että voi nähdä ihmisen nousevan sietämättömästä köyhyydestä askeleen eteenpäin, on erittäin merkittävää.

Nuorempi suomalaiskansa tuntee Mikko Kuustosen paremmin television puhe- ja viihdeohjelmista. Ei sinänsä ihme, koska entinen hippipoppari on käsittämättömän nopea reagoimaan keskusteluihin ja keksii humoristiset iskut täsmätuotteena. Parikymmentä vuotta sitten juttelin erään papin kanssa Mikon puhujantaidoista, johon tämä pappismies kitetytti hyvän määritelmän: "Kuustonen on mielettömin verbaalitykki, jonka olen tavannut." 90-luvulla kävin monituiset kerrat kuuntelemassa Mikon keikkoja. ei niinkään musikkia, koska ne esitettiin aika lailla samalla formaatilla kuin levyillä on, mutta ne Mikon jutut olivat käsittämättömän hauskoja. Kysyin kerran häneltä sitä, kuinka paljon hän niitä suunnittelee, mutta lopputulos oli arvattava - eipä juuri ollenkaan, ne tulevat siinä ja nyt. Yksi parhaimmista spiikeistä oli Kaartamo-Kettunen-Kuustonen keikalla kerrottu juttu Kettusen monivuotisesta taiteilijoille tarkoitetusta EU-apurahasta, jonka hän oli saanut sävellystyötä varten. Ettei kukaan nyt erehdy, niin tarkennan, että Kettunen ei ole saanut EU:lta taiteilija-apurahaa. Keikkaspiikissä Mikko kuitenkin vuolaasti selvitti, kuinka Edu oli vetäytynyt Ranskaan pariksi vuodeksi tekemään laajaa sävellystyötä. Seuraavassa lauseessa sitten selvisi, että täyteen ahtautunut Tavastia-klubi saisi nyt juuri sillä hetkellä kuulla tuon satojentuhansien eurojen arvoisen laajan sävelteoksen. Biisi kestää 1½ minuuttia ja sen voi soittaa kolmella soinnulla. Näin kirjoitettuna se juttu ei tunnu oikein miltään, mutta juuri se Mikon kyky tehdä yksinkertaisistakin asioista hauskoja, on ihan oma juttunsa.

Tässä pari vuotta sitten soitin Enkelit lentää sun uniin-biisiä luokassa ja kysyin sitten oppilailta, tuntevatko laulajan. No eihän häntä kukaan tuntenut. Kerroin sitten, kuka on kyseessä, johon yksi koulukas sitten tuumasi, että siitä on tullut kuuluisa, kun se on Iina Kuustosen isä.

Nyt sitten lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen Mikko on kasannut albumillisen uusia biisejä ihmisten kuultavaksi ja näin meillä on taas uusi mahdollisuus kuulla uutta ja hyvää ja varmaa Kuustosta. Musiikillisesti ei mitään uuden uutta, mutta uusia hienoja sanoituksia, hyviä sanoituksia ja upeaa laulua. Yhdessä biisissään Mikko toteaakin, että kyllä kolme sointua riittää. Tosiasiallisesti niitä on kyllä levyllä enemmänkin, mutta harva Kuustos-biisi mitenkään monimutkainen on. Albumin nimi on Agricolankatu 11. Levyllä ei ole sen nimistä biisiä, mutta levyn nimen synty on hyvin yksinkertainen - Mikko on asunut ko. osoitteessa.

 q.jpg