On palmusunnuntain ilta. Kello on hieman vaille kuusi. Edessä on merkittävä hetki. Joulukuussa kävin hakemassa Hannikasten autotallin kaiteelta Johannes-passion nuotit. Joululomalla kahlasin sen läpi ja tammikuusta alkaen olen käynyt yhtä kertaa lukuun ottamatta kaikissa harjoituksissa. Olenko valmis?

Viimeksi lauloin jotain näin suurta viime vuosituhannella. Kantaattikuoro Martti Kilpeläisen johdolla yhdessä Hyvinkään Oratoriokuoron kanssa valmisti Verdin Requiemin. Verdin jälkeen laulujuttuni ovat olleet pienimuotoisempia ja koska olen kuitenkin kevyen musiikin tekijä, olen hoipperoinut ihan muunalaisen aineiston parissa. Toki koko 2000-luvun ajan on varsinainen kuorolaulu kulkenut matkassa ajoittain hyvinkin tiiviinä ja monimuotoisena - Produktiokuoro, Kirkkokuoro ja Viihdekuoron johtohommat. Lauluyhtye Thromos on myös tavallaan kuoro, mutta ihan erilaistahan se on.

Verdin jälkeen olen usein kaivannut mahdollisuutta laulaa jotain  mahtavaa, suurta, järisyttävää. Tässä lähikaupungeissa olisi toki ollut mahdollisuus osallistua, mutta se olisi vaatinut halua ajaa autolla jonnekin ja se ei oikein ole ollut minun juttu. Sitten saimme uuden kanttorin Vihtiin. Kaisa-Leena Hannikainen tuli tänne töihin ja sitten melko pian virkaan päästyään perusti yhdessä miehensä, Jorma Hannikaisen, kanssa Vihdin Kamarikuoron. Itse asiassa en muista, milloin kuulin kuoron ensi kertaa laulavan, mutta vaikutuin siitä heti ja halu laulaa mukana oli syntynyt. Harmikseni elämäntilanteeni oli silloin sellainen, että en voinut sitoutua uuteen aktiiviseen harrastukseen.

Viimein tämän vuoden alussa löytyi kalenteristani Kamarikuoron kokoinen vapaa kohta. Ihan piti "laulukokeessa" käydä ja ovet aukenivat. Rohkeasti tenoririvistöön ja laulujen kimppuun. Alkujumppa piti tehdä ja huolellinen äänenavaus laulukuvioiden irroittamiseksi. Siitä se lähti ja heti ensimmäisten harjoituskertojen jälkeen tunsin, että kuorolaulu vie minua. Uudentyyppinen soundi ja uudet laulut. Tässä vielä vanhakin oli oppimassa jotain.

Aika on kulunut jouhevasti ja yhtäkkiä olimme palmusunnuntain illassa. Mielessä oli pyörinyt ajatus siitä, että kuinkahan tämä sujuu. Jos olisin ollut yksin vastuussa tenorisiivestä kuten lauluyhtyeessäni tai vain kahden tenorin Produktiokuorossa, niin olisipa heikottanut, koska muutamat kohdat olivat vielä jonkinlaisen hakemisen takana. Olisin ilmiselvästi tarvinnut enemmän treeniä, mutta onneksi savolaiseen ajatusmaailmaani turvaten, siirsin vastuuta hieman sivuilleni. Hiihtourheilutermiä käyttääkseni saattoi olla, että pidossa oli hieman petraamisen varaa ja maaliin päästyäni sanoisin haastattelijalle, että hieman ylämäissä tökki, mutta onneksi luisto oli hyvä ja pystyin peesaamaan.

Kuorokonsertin aloitus on aina jännittävä hetki. Kuuntelet tarkasti säestystä ja haet mielessäsi jo oikeaa sointua ja sitä säveltä, jolla kiekaiset ensimmäisen äännähdyksen maailmalle. Mieli hakee ylä-d:tä ja huulet muodostavat ensimmäisen sanan: "Herr..." Hetken kuluttua alkavat ensimmäiset kuudestoistaosajuoksutukset ja huomaan olevani juuri siinä missä pitää. Rintaa röyhistäen annan palaa ja se tunne, kun Bachin sävelet vyöryvät kohti kirkon kattoa on selittämätön. Siinä sävelten myrskyssä voi vain olla sydänjuuriaan myöten iloinen siitä, että saa olla mukana.

kokokuoro.jpg

*********

Olkoonkin, että Johannes-passion esittäminen oli fyysisesti hieman raskas, niin voin hieman mukaellen sanoa, kuten muuan astronautti aikanaan, että tämä oli pieni askel maailmalle, mutta iso meille laulajille, soittajille, solisteille ja johtajalle. Iso askel vaatii pientä ponnistelua, mutta se tuo tullessaan onnistumisen kokemuksen, jonka kanssa voi elää ja jota voi muistella vielä pitkään.

Viritystaukoja lukuun ottamatta seisoimme koko ajan kuoropenkeillä ja kun laskee vielä päiväisen harjoituksen, niin tulihan siellä yläparvella päivystämistä ihan yhden päivän tarpeeksi. Mitä lähemmäksi loppua päästiin, sitä helpommaksi se kuitenkin osoittautui. Turha jännittäminen katosi ja kun pääsimme ylevän kauniiseen "Ruht wohl"-osaan, pystyin jo rentouttamaan kipeytyneitä jalkojani ja selkääni.

tentoririvi.jpg

********

En ole elämäni aikana kovin monta huonoa valintaa tehnyt. Lukioon mennessä tein virheotoksen, kun menin pitkälle matematiikalle ja myöhemmin töppäsin, kun en mennyt ilmaiselle linja-autokuljettakurssille. Nyt kun tänään minulta joku kysyisi, kannattiko lähteä kuluttamaan aikaa Kamarikuoroon päästäkseen laulamaan yli kahden tunnin teosta, niin vastaus on ehdoton kyllä. En kadu menetettyä aikaa, koska tämä aika on kasvanut minulle henkistä korkoa ja antanut voimaa niin työkuvioihin kuin vapaa-ajan temmellyskentille.

Kamarikuoro.jpg