arkku.jpg

Maallisen elämämme päätepiste on hautaan tai uurnaan saattaminen. Suurin osa suomalaisista saa elämänsä päätteeksi läheisten järjestämän tilaisuuden, jossa vainaja saatetaan joko maahan tai sitten tosiaankin polttohautaukseen. Hyvin vähän, jos lainkaan, ihmisiä katoaa niin täydellisesti, että ruumista ei koskaan löydetä, mutta toki sellaistakin sattuu. Muistaakseni nuoruudessani kävi tällä tavalla, että kotiseudulla nuori kaveri katosi totaalisesti eikä häntä sen koommin nähty. Tästä nyt en ole ihan satavarma, mutta hatara muistikuva minulla on.

Anoppini, Ilona, siunattiin eilen ja haudattiin samaan paikkaan, mihin hänen miehensä, Erkki, kahdeksan vuotta sitten. Tilaisuus oli herkkä ja kaunis, saattoväkeä noin 40. Ilona oli kaikessa tekemisessään äärimmäisen vaatimaton eikä halunnut huomiota ja sellainen oli myös tämä tilaisuus. Ihan niin kuin Ilona olisi itse sen järjestänyt.

hautajais2.jpg

********

Nykypäivän tapaan kukkatervehdykset laskettiin heti alkusoiton ("Vanha virsi Taalainmaan karjamajalta") jälkeen. Tähän on kai syynä se, että ihmiset pääsisivät hermoilemasta kukkapakettiensa ja herkän tilanteen tuomasta jännityksestä. Essi, Kerttu ja heidän serkkunsa Anni lauloivat siunauskappelilla Petri Laaksosen ja Anne-Mari Kaskisen laulun "Teit kaiken ajallansa" Annin veljen, Villen, kitara- ja minun urkusäestyksellä. Pappi puhui kauniisti Ilonan pitkän elämän vaiheista. Siunaustilaisuudessa laulettiin virret "Sun haltuus rakas Isäni" ja "Tule kanssani Herra Jeesus". 

Arkku kannettiin kappelista Johann Sebastian Bachin koraalin "Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ" säestyksellä. Paavo-Pekka ja minä olimme edessä, Irmelin serkku Heikki (minun takana) ja Jussi keskellä ja Irmelin serkut Antti ja Ville takana.

arkkukanto.jpg

Haudalla arkun maahan laskemisen jälkeen viivyttiin sen verran, että kukat laskettiin ja laulettiin kaksi säkeistöä Maa on niin kaunis-virrestä ja sitten lähdimme muistotilaisuuteen. Hyvä näin, sillä haudalla oli melkoisen viileä, joskin ihan poutaista.

***************

Muistotilaisuus vietettiin Sunilan seurakuntatalolla, missä söimme ihan kunnon ruuan. Palapaistia, pottuja, lihatonta makaronilaatikkoa, salaattia ja muita tykötarpeita. Jälkiruuaksi kahvia ja kakkua eli aika perinteistä. Varsinaista ohjelmaa ei ollut, mutta pappi luki runon (itse asiassa saman, jonka Anni, Essi ja Kerttu lauloivat kappelissa). Perinteiseen tapaan luettiin addressit. Lauloimme Suvivirren ja Kymenlaakson laulun. Se valikoitui mukaan sen takia, että on Suomi 100- juhla ja toisaalta siksi, että Ilona eli koko elämänsä Kymenlaaksossa eikä kovin usein poistunut kotikonnuiltaan. Hän ei esim. koskaan poistunut Suomen rajojen ulkopuolelle - ei edes Viroon tai Ruotsiin, vaikka varmasti olisi niin taloudellisesti kuin oman kuntonsakin puolesta kyennyt 80-90-luvuilla. Hän viihtyi kodin ja lähisukulaisten ja ystävien kanssa omissa piireissään. Ilona ja Erkki rakensivat talon Hovilaan, Karhulan pientaloalueelle 1950-luvun alussa ja siinä he asuivat 1990-luvun alkuun saakka, kunnes ostivat kivan kolmion Karhulan keskustasta. Siinä he asuivat yhdessä Erkin kuolemaan saakka (2009) ja vielä senkin jälkeen Ilona pärjäsi itsekseen, kunnes muutama vuosi sitten muutti palvelukotiin Kotkan keskustaan. Sieltä hän vielä vuosi sitten muutti toiseen palvelukotiin, missä  oli enemmän käsiä auttamassa, koska hänen kuntonsa alkoi viime vuonna heiketä oleellisesti.

Muistotilaisuudessa kuultiin muutama kommentti niistä asioista, joista Ilona muistettiin ja etenkin Irmelin esiin tuoma rehellisyys oli kuvaava asia Ilonasta. Tapahtui kerran nimittäin niin, että Irmelin isä oli puutarhakaupasta ottanut vahingossa herneen siemeniä maksamatta niitä. Ilona oli vaatimalla vaatinut, että Erkin olisi pitänyt viedä ne takaisin, mutta eihän siinä lopulta niin käynyt. Erkki istutti herneet, mutta ne eivät koskaan itäneet. Hieman voin kuvitella Ilonan ajatelleen, että paha sai palkkansa ja ähäskutti, siitäs sait.

************

Muistotilaisuudet ovat tietenkin aina sellainen tapahtuma, missä ihmiset vähitellen alkavat myös jutella kaikesta muustakin. Usein käy niin, että pulputus ja hälinä käyvät jopa häiritseviksi. Onneksi nyt ei sillä tavoin tapahtunut, mutta kieltämättä on mukava tavata sukua - jopa tällaisessa tilaisuudessa. On vaikea sanoa, kuinka paljon minun tulee enää käydyksi Kotkassa. Varmasti reissut vähenevät, koska minulla ei ole lähisukua siellä - Irmelin sukuhan on Kotkasta ja asuu edelleen pääosin siellä. Minun elossa olevat vanhemman sukupolven lähisukulaiset ovat kaukana, eno Kivijärvellä ja täti Ylistarossa. Enoa olen pyrkinyt tapailemaan kerran vuodessa, mutta ikäväkseni on sanottava, että Ylistarossa ei ole tullut käydyksi yli kolmeenkymmeneen vuoteen. 

hautajais1.jpg