Kirjoittelin jo viime viikolla onnellisuudesta. Se ei ole itsestään selvää eikä onnea väkisin saa. Sellainen yksinkertainen asia, että oppii olemaan tyytyväinen siihen, mitä saa, on hyvä tie. Huomaan pohtineeni tuota matkaa yhdessä laulussani, missä sanon yksinkertaisesti: " Minä sain tehdä sen, mitä toivoinkin, sen mitä toivoin." Silloin, kun kirjoitin tuota pientä laulua, olin päässyt aika rankan työjutun loppuun ihan kunnialla ja sain rentoutua ja pysähtyä hetkeksi hiljaisuuteen upeassa ympäristössä. Se oli ehkä yhden pitkän lauseen loppu ja tyytyväisenä sain kirjoittaa pisteen.

Aina ei kaikki mene niin kuin toivoisi. Onnellisuuden tiellä voi olla suuriakin vastoinkäymisiä ja joskus voi olla kiinni ihan pienistä asioista, mihin suuntaan elämä lähtee. Nyt kun olen suhteellisen iäkäs, osaan tietenkin punnita elämääni ja etenkin työuraani aika lailla objektiivisesti - olkoonkin, että kyseessä on ihan henkilökohtainen elämäni. En ala tuota opettajan tietä availemaan tässä kohtaa tarkemmin. Puran työurani atomeiksi jonain hetkenä ja analyseeraan sen sitten ihan omana juttunaan. Ihan lopputuloksena voin tässä vaiheessa hyvinkin todeta ja tehdä johtopäätöksen, että se matka on ollut hyvä ja olen tosi tyytyväinen opeuraani kokonaisuudessaan.

Elämäni olisi voinut kääntyä täysin eri suuntaan, jos en olisi joutunut jäämään silloin nuoruuden hetkinä yksin painimaan kiusaamistraumani kanssa. Tässä iässä ja näin monen vuoden jälkeen olen aika selkeästi ymmärtänyt, että itsetuntoni ja luottamus omaan tekemiseeni painettiin lokaan noina aikoina. Epäonnistumisen pelko ja naurunalaiseksi joutuminen ohjasivat tekemisiäni loppujen lopuksi todella pitkään enkä ole vieläkään kokonaan päässyt näistä tuntemuksista eroon.

Minulla on kuitenkin kaikesta huolimatta sellainen omituinen ja palava halu päästä edelleen silloin tällöin johonkin laulamaan ja soittamaan. Musiikki on minussa niin suurena voimana, että se on saatava ajoittain ulos, etten pakahtuisi. Tiedän osaavani, mutta se osa mielestäni, joka jäi nuoruudessa jyrän alle, kiroaa ja painaa minua käskien olemaan menemättä sinne ja joutumasta naurunalaiseksi. Olen huono kestämään negatiivista arviointia ja siksi myös pelkään jokaista esiintymistä. Tiedän, että eivät kaikki voi millään pitää jokaisesta kuulemastaan laulajasta ja soittajasta ja että arvostelu ja negatiivinenkin palaute kuuluu jokaisen esiintyvän ihmisen kohtaloon - se on vain opittava kestämään ja käännettävä esiin tuleva positiivinen vastakaiku vahvuudeksi ja työntämään ne huonot arvioinnit pois tieltä. Mutta kun vastassani on aina vaan sen ilkkujien ja naurajien vahva muisto, joka valtaa ajatuksissani alaa väärällä hetkellä, niin sitä ei voi unohtaa.

Syystä tai toisesta olen ollut musiikin tekijä koko ikäni. Tutustuessani jo alle 10-vuotiaana Beatlesin musiikkiin, aloin tuntea palavaa halua tehdä lauluja itse. En toki sitä edes yrittänyt, koska pienenä maalaispoikana luulin, että hommaan pitää käydä joitain lauluntekokouluja. Ensimmäiset viritelmät syntyivät vasta lukion aikana ja sellaiset, joita esitinkin joissain juhlissa saivat alkunsa OKL:ssä ja niissä sisäpiireissä uskalsinkin esittää niitä, mutta en missään ulkopuolella. 

Kun valmistuin opettajaksi, siirryin työelämään ja hiljalleen nuo lapsukaisetkin tulivat maailmaan ja niinpä elämä pääosin jatkui ihan perusporvarilliseen tapaan. Työ toi taloudellista vakautta, mutta toisaalta sekä työkiireet että kotielämä veivät halun ja innostuksen tehdä jotain omaa, jotain luovaa. Toki minä soitin ja lauloin, mutta pääasiassa noissa kuorojutuissa ja joissakin satunnaisissa pikkupumpuissa. Kaikki tämä oli kuitenkin hyvää aikaa, sillä hiljalleen pystyin kokoamaan nuoruudessa tapetun itsetuntoni sirpaleita. Kerran särkynyt ruukku on kuitenkin aina risa, eikä siitä saa täydellisesti toimivaa koskaan. Hitaasti, niin kovin hitaasti olen onnistunut kohtuudella peittämään näitä aukkoja.

Oman musiikin tekeminen, vaikkakin vaatimattoman ja pienen, on ollut suuri ja merkityksekäs tapahtuma. Se, että on löytynyt ihmisiä, jotka ovat vahvistaneet uskoani oman tekemiseni tiellä, on auttanut ruukkuni kasaamisessa. Näin vanhaksi on pitänyt elää, jotta olen lopultakin uskaltanut laittaa työni esiin. Jotain uraa ajatellen se on ihan liian myöhäistä, mutta se, että ne laulut saavat elää, on minulle äärimmäisen merkityksellistä.  

Olen äänittänyt hyvässä studiossa hyvien soittajien kanssa 10 tekemääni laulua ja niistä kasattu cd julkaistiin muutama vuosi sitten. Elämme nykyään kuitenkin sellaista aikaa, että levyjä ei osteta eikä kuunnella. Ihmiset ovat tottuneet hakemaan haluamaansa virran joukosta netin syvistä syövereistä. Niinpä tuo minunkin levyni on viety kaiken maailman kuuluville Spotifyhyn. Levyllä ei ole mitään varsinaista nimeä - se on nimetty ihan vaan minun nimelläni ja siihenkin on ihan syynsä, mutta siitä nyt ei sen enempää. Sieltä se ihan nimellä Spotifysta löytyy, ole hyvä.

levy.jpg