Onpa muuten toinenkin litra vettä virrannut Kirjavanjoessa siitä alkaen, kun aloitin opettajan työt Vihdissä. Valmistuin Jyväskylästä luokanopettajaksi 1981, joskin paperit kaivettiin esiin vasta 1982, kun olin vielä hieman ajatellut jatko-opiskeluja, jotka sitten kyllä jäivät erinäisistä syistä johtuen. Kävin hakemassa todistukseni vallan koruttomasti OKL:n kansliasta tammikuun alussa ja heti sen jälkeen aloin syynätä työpaikkahakemuksia Etelä-Suomesta. Hesaan emme halunneet missään nimessä, mutta suhteellisen lähelle kuitenkin, koska meidän molempien sisarukset asuivat pääkaupunkisudulla eli ihan lähisukulaisten tapaamisen kannalta ajateltiin tuota tulevaa työ- ja asuinpaikkaa. Oli siinä toki mielessä sekin, että Helsingin läheisyys tarjoaa kiinnostavia kulttuuri- ja urheilujuttuja, joiden käyttö jäi ensimmäisinä vuosina kuitenkin vähille.

Koulutyöni alkoi kolmannen luokan opena Niuhalan koulussa. Ikkunoista oli kaunis näkymä kohti tämän päivän työpaikkaani, jota ei silloin tietenkään ollut, koska Pappis on valmistunut vuonna 1994. Vihti oli pieni kunta siihen aikaan. Asukkaita oli koko paikkakunnalla noin 15000, mutta reipas kasvun vauhti oli kyllä nähtävissä etenkin Nummelassa. Meidän koulussamme oli juuri ja juuri 150 oppilasta ja kirkonkylällä ja sen läheisyydessä asuvien lasten lisäksi Jokikunnan viides- ja kuudesluokkalaiset kävivät kouluaan meillä. Nuoreen päähäni mahtui paljon asiaa ja niinpä tunsin kaikki oppilaat nimeltä, mikä ei tämän päivän koulussamme ainakaan minulta onnistu, mikä paljolti johtuu siitä, että koulumme on kolmessa eri rakennuksessa ja kun oppilaita on 450, niin ehkä jokainen Maija-Petteri ei päähän tartu.

En viihtynyt Niuhalan koulussa. Talon henki oli patavanhoillinen ja kaipaamani yhteistyö eri luokka-asteiden ja rinnakkaisluokkien välillä oli onnetonta. Kyse ei missään nimessä ollut siitä, etteivätkö työkaverit olisi olleet mukavia ja työnsä tekeviä ihmisiä, ei lainkaan, mutta yhtä opettajaa lukuun ottamatta kaikki olivat runsaasti minua vanhempia ja heillä oli koulutuksensa ja kokemuksensa mukaiset tavat ja nyt itse ikivanhana kääkkänä ymmärrän mainiosti, että haluttomuutta peruskouluvapauteen ei juurikaan ollut. Minkäänlaista kouluajan ulkopuolelle sijoittuvaa yhteistoimintaa ei ollut ja kun kuulin, kuinka riehakkaan mukavia "yhteistypalavereja" muut kunnan koulut harrastivat mm. yhdistyksemme mökillä, niin kävihän se suorastaan kateeksi.

Minun ikäpolveni oli saanut peruskoulun opettajan koulutuksen - ei kansakoulun ja siinä oli villi ero. Pitää myös muistaa, että osa työkavereistani oli elänyt sota-aikana ja sotien varjo heijastui rajusti heidän mielipiteisiinsä. Politiikasta ei juurikaan puhuttu, mutta kyllähän se väkisin tuli esiin ja siinä ympäristössä viher-vasemmistolainen nuori kokematon opettaja oli varmasti aika vieras elementti.

Suurena plussana koin sen, että asuimme koulun vieressä ja se vaikutti varmasti paljon siihen, että en hakeutunut pariin ensimmäiseen vuoteen muualle töihin. Irmeli aloitti vuoden 1982 lopulla työt ensin kiertävänä lastentarhanopena ja sitten Nummelassa ja niinpä Essin hoitokuskaaminen jäi pääasiallisesti minulle. Energiaa toki säästyi runsaasti, kun en joutunut tekemään minkäänlaista koulumatkaa.

1980-luvun puolivälissä vaihdoin Nummelaan, Kuoppanummelle töihin. Vaikka nummelalaislapset olivat piirun verran haastavampia, oli työkulttuuri ja toiminta Kuoppiksella aivan toista kuin Niuhalassa. Viihdyin mainiosti, mutta sitten kolmantena Nummelan vuonna ikävän, täysin koulusta riippumattoman hyvin henkilökohtaisen syyn takia, katsoimme parhaaksi, että siirryn takaisin kirkolle. Eihän ne systeemit siellä olleet muuttuneet, mutta siinä tilanteessa oli siirrettävä itsekkäät, omat toiveet ja ajatukset muualle ja mentävä ihan muilla ehdoilla.

Toki tulin edelleen työkavereiden kanssa toimeen. Korostan tätä, ettei kukaan saa sellaista kuvitelmaa, että en olisi pitänyt heistä. Näin se ei ollut, vaan koin ongelmaksi sen, että kaikki toiminta lokeroitiin omien luokkahuoneiden sisään ja suuret yhteistyölinjaukset jäivät täysin työelämässä toteutumatta. Te, jotka olette opettajia ja luette tätä, niin voitte kuvitella, kuinka omituista olisi tehdä töitä totaalisesti omassa laatikossa.

Vihti kasvoi ja kirkolle saatiin uusi koulurakennus, Pappilanpellon koulu, syksyllä 1994. Siinä olen edelleen ja tällä hetkellä koko talon ainoa opettaja, joka on ollut siinä töissä koko sen olemassaolon ajan. Tosin yksi opettajistamme oli silläkin hetkellä virassa Pappiksella, mutta hän oli äitiyslomalla niihin aikoihin eikä siis aloittanut työtä samaan aikaan, vaikka siis oli koulumme työntekijä. Meillä oli uusi rehtori ja väki alkoi hiljalleen vaihtua ja entistä enemmän kuvaan tulivat opetussuunnitelmien vaatimat muutokset ja työtapojen modernisointi. Toki menimme hitaasti eteenpäin, mutta silti pienen pienin askelin, mikä tavallaan oli hyvä asia, koska liian radikaalit muutokset ovat nekin pahasta.

Hiljalleen tulivat tietokoneet, Comenius-projekti, koulumme legendaariseksikin mainittu teatteritoiminta, uudet työskentelytavat ynnä muuta. Koulutyössämme lakattiin puristamasta mailaa rystyset valkoisina ja sellainen sopiva rentous astui tilalle.

Vaihtui vuosisata ja vuosituhat. Kehityimme koko ajan, mutta yllättävää oli kuulla sekä ammattiyhdistyksessä että esimerkiksi yhteisissä koulutustilaisuuksissa, että kun siellä kirkolla on niin "huono yhteishenki ja vanhanaikaiset menetelmät". Onneksi me talossa työssä olleet tiesimme, mitä teemme, mutta eihän se tietenkään houkutellut väkeä taloon töihin. 

Iso harppaus on menty eteenpäin - käyttäisin mielelläni sanaa valtava, mutta ei ylisanoja. Uskallan sanoa ja vaikka allekirjoittaa väitteen, että olemme yhteishengeltämme ja toimivuudeltamme ehdottoman hyvätasoinen ja mukava koulu. Opettajien työilo ja kyky toimia yhteisten asioiden hyväksi näkyy oppilaissa. Meillä näkyy iloisia hymynaamoja ja oppimisesta innostuneita lapsukaisia, jotka lähtevät innolla mukaan erilaisiin toimintoihin niin vapaahetkinä kuin oppitunneillakin. Koulussamme keskitytään vahvuuksiin ja kehitetään oppimista ja onnistumisen kokemista niiden kautta. 

On selvää, että minä nyt jo yli kuusikymppisenä olen lähellä työurani päättymistä, mutta siitä olen iloinen, että olen saanut elää tässä kasvussa ja kehityksessä mukana.

ope.jpg