On tavallaan hassua, että meillä on koira. Minka kuoli noin 12 vuotta sitten - lapinkoira, joka sitten vanheni ihan hetkessä ja jouduttiin viemään eläintohtorille. Sillä hetkellä oli sellainen tunne, että otetaan uusi koira piakkoin, mutta niin vaan on käynyt, että ei meille ole tullut kotieläintä, vaikka aina välillä on ollut sellainen olo, että olisihan se mukava. Meidän elämämme on kuitenkin viime vuosina ollut sellaista, että olemme aika paljon pois kotoa myös iltaisin ja tämän vuoden kevääseen saakka meillä oli myös tiuhaan käyntejä Kotkassa, joten koira olisi joutunut olemaan tosi paljon yksin.

Niinpä emme ole ottaneet koiraa. Essin perheeseen tuli pari vuotta sitten Edwin ja sittemmin vielä Davey, settiksiä. Me olemme saaneet kyllä lainata niitä iltakävelylle ja olivathan ne hetken aikaa (siis pari päivää) meillä hoidossakin. Davey ikävöi silloin niin hirveästi, että pissi ja kakki pitkin lattioita ja ei ollut enää kaukana (noin leikisti), etteikö minulle tullut settiskarvatalvihanskoja.

Irmeli kuuli viime keväänä yhdeltä työkaveriltaan, että he lähtevät hieman pidemmälle reissulle tässä syksyn aikana - itse asiassa kolmeksi kuukaudeksi ja heillä oli sitten ongelmana, mihin laittaa koira. Heillä on jo yli kymmenvuotias Lulu, joka on hyväluontoinen ja söpö pikkuinen tallustaja. Niin siinä sitten kävi, että Lulu tuli meille hoitokoiraksi.

lulu1.jpg

Lulu on coton de tuléar, joka Wikipedian mukaan on seurallinen, hauska, iloinen ja valpas. Ensimmäisen viikon käynnistymisvaikeuksista huolimatta Lulu on juuri tuota. Toki ensimmäisinä päivinä se ikävöi kovasti kotia ja omaa perhettä ja pissaili hieman, mutta nyt se näyttää hiljalleen oppineen ja tajuavan, että täällä ollaan nyt ja täälläkin saa rapsutusta ja ruokaa. 

Iltaisin, kun on istuttu lukemassa tai katsomassa telkkaria, se asettuu meidän lähelle ja menee pienelle kerällä nukkumaan. Vaan annas olla, jos haet jotain syötävää, niin jopa on pieni pää ja karvan alla olevat silmät siinä kohdalla tiukasti tuijottamassa. Olen kyllä yrittänyt selittää sille, että koirat eivät syö banaaneja eivätkä juo kahvia, vaan minkäs teet. Niin kauan kuin on mahdollisuus, kannattaa kytätä. Kun syömme aamiaista tai muuta sapuskaa keittiössä, seuraa Lulu valppaana, josko vaikka jotain superia putoaisi lattialle.

Lulu ei juurikaan hauku, mutta se puhuu. Se ääntelee jännästi murahdellen ja vähän kuin jutellen ja parasta, mitä se on saanut aikaiseksi on eräänä aamuna aamiaispöytämme vierellä, kun se yhtäkkiä murahti niin, että me kumpikin kuulimme aivan selvästi sen sanovan: "Kurr-nau".

Irmeli on joka päivä kävellyt sen kanssa jokusen kilometrin ja sielläkin se menee mukavasti ja sillä tavalla mielenkiintoinen yksilö, että se ei juurikaan välitä muista koirista.

Saa nyt sitten nähdä reilun parin kuukauden päästä, tuleeko meille sitten ikävä koiraa, kun sen omistajat taas hakevat sen kotiin, mutta toisaalta siinä kun tottuu koiraan, tottuu myös olemaan ilman.

lulu2.jpg