En usko olevani ainoa kotivideoiden tekijä. Ihmisillä on paljon videokameroita ja kyllä niillä kuvaillaan yhtä jos toista. Urheilevien lasten suorituksia taltioidaan ja sitten varmaan katsellaan hyvinkin pian varsinaisen suorituksen jälkeen. Kamera on helppo kytkeä telkkariin tai tietokoneeseen. Toki kuvaamiaan videoita voi tallentaa. Kaiken aineiston voi sellaisenaan viedä tietokoneelle tai pilveen ja siellähän sitten ovat katsottavissa ennen ensimmäistä katastrofia. Pilvipalvelujen ajatellaan olevan turvallisia ja niiden käyttö on toki vankasti yleistynyt viime aikoina. Vanha, hyvä tapa on siirtää kaikki kuvaustiedostot ensin tietokoneelle, sitten editoida ne jollakin softalla ja lopuksi polttaa dvd:ksi. Viimeksi mainitun formaatin ongelma on se, että koskaan ei tiedä, milloin levy vahingoittuu ja silloin se on siinä. Levyn voi myös hukata.

Minä olen filmannut vuodesta 1984 alkaen. Vauhti kiihtyi 90-luvulla, hiljeni välillä, mutta sitten taas 2000-luvun alussa lähti uuteen kukoistukseen ja jatkuu edelleen vankasti. Alussa minulla oli lainakamera, mutta 1980-luvun lopulta minulla on aina ollut oma videokamera ja nyt tällä hetkellä on neljäs laite kierroksessa. Alkuvaiheessa kuvasin tietenkin vhs-kasetille, sitten tuli c-kasetin kokoinen vhs-formaatti, seuraavaksi pini digikasetti ja nyt jo yli kymmenen vuoden ajan olen kuvannut digitaalisesti - ensin kameran omalle kiintolevylle ja sitten laitteeseen sijoitettavaan pikkusormenkynnen kokoiselle muistikortille.

Olen sittemmin siirtänyt kaikki videoni tietokoneelle, editoinut ne ja sitten polttanut dvd:ksi. Osan levyistä olen kylläkin muuntanut eri formaattiin ja vienyt paketin pilveen eli levytuhon sattuessa, minulla on kuitenkin jo osa tallessa. Tällä hetkellä minulla on kaikkiaan 144 levyä. Olen siis editoinut kaikki, markkeroinut levyt ja kirjoittanut sisällysluettelot niin, että löydän vaikkapa Rodoksella vuonna 1999 tehdyn laivaretken tai vaikkapa Paavo-Pekan ripillepääsyn helposti. Levyt ovat siisteissä muovikansioissa ja onnistuvat täyttämään olohuoneemme nurkassa töröttävän kaapin ihan kokonaan.

 dvdtorni.jpg

****

Ajattelin ensin ja sitten tein päätöksen katsoa kaikki ne dvd:t, jotka olen filmannut sen jälkeen, kun täytin 50 vuotta. Nyt olen siis jo 60 eli käytännössä ne viimeksi kuluneen kymmenen vuoden ja vähän ylikin videot. No, eihän siinä mitään. On aina mukavaa muistella menneitä. Tein kuitenkin päätöksen ennen kuin tiesin, kuinka monta noita levyjä on. Niitä on nimittäin 90. Lastenlapsia, matkoja, musajuttuja, vieraita, pihahommia, ruuanvalmistusta, remonttijuttuja, urheilutaltiointeja, lasten harrastuksia, omia harrastuksia, metsäretkiä, uimarantakäyntejä, kotieläimiä, muuttojuttuja - siis ihan jokapäiväistä elämää digisti tallennettuna.

Kyllä minä nautin niiden katselusta. Aina tulee sellaisia juttuja, että olikos se tämä tällainen juuri silloin. Lastenlasten kasvun näkee erikoisen hyvin. Aleksanteri syntyi kesäkuussa 2007 ja oli tietenkin alussa vauva ja hiljalleen noissa videoissa hän oppii ryömimään, konttamaan (pitkin kivistä jalkakäytävää Kreikassa - huuh), kävelemään ja nyt olen jo siinä vaiheessa, että hän puhuu. Olen päässyt kesään 2009 ja kohta olen lähdössä Irmelin kanssa Santorinille. Tässä alhaalla näkyvässä kuvassa olemme Kivijärven mökillä.

dvd.jpg

**********

Joskus kuulen ihmisten sanovan, että he eivät kestä nähdä itseään erinäisistä syistä johtuen. Olen minäkin vanhentunut aika paljon, mutta mitä sitten. On jokseenkin luonnollista, että ikä tuo tullessaan kaikenlaista ryppyä, kurttua, hiusten harmaantumista ja harvennusta. Minä vanhenen ilman videoita ja videoiden kanssa. Näillä mennään eikä surra menneitä - muistellaan vaan.