Jo tätä on odotettukin ja mikäs sen hienompaa. Pieni Suomi täyttää sata vuotta. Onhan maamme toki vanhempi, mutta juridisesti itsenäinen valtio se on ollut vain tämän sata vuotta, mikä valtioiden keskuudessa merkitsee hyvin, hyvin nuorta. Ei enää lasta, mutta ei edes lähelläkään keski-ikää.

En tunne enää käytännössä ketään yhtä vanhaa ihmistä. Eilen luin lehdestä, että Suomessa asuu ja elää hieman yli 800 satavuotiasta, ja se ryhmä todennäköisesti harvenee aika tasaista vauhtia. On toki kunnioitettavaa, että jaksaa ja kykenee elämään niin kauan ja jos vielä järki pysyy päässä, vaikka kunto muuten huononisi, niin sehän olisi mahtavaa. Niillä ihmisillä on edelleen paljon kerrottavaa. 

Maamme joutui taistelemaan suurta vihollista vastaan vuodesta 1939 vuoteen 1944 saakka. Sotaan osallistui noin 600 000 miestä ja 100 000 naista, joista välittömästi rintamalla kuoli joka kahdeksas eli jonkin verran alle 100 000. Kuinka paljon sitten menehtyi sodan jälkeisten traumojen ja fyysisten vammautumisten takia on vielä toinen juttu. Tämän vuoden syksyllä veteraaneja oli elossa vielä n. 15000 ja he olivat keski-iältään 93-vuotiaita. On vääjäämätön totuus, että ilman veteraanien ankaraa osuutta sotatoimiin, maamme olisi erittäin erilaisessa tilanteessa tällä hetkellä. Turha sitä on spekuloida - eihän sitä voi tietää, millaista meillä olisi ollut 1940-luvun puolivälistä, mutta aina voi ajatella.

Maamme jälleenrakennus ja matka kohti yhtä maailman vauraimmista ja sivistyneimmistä maista alkoi ja vahvistui hyvinkin pian sodan päätyttyä. Toki kansanopetus kehitti ihmisiä jo paljon ennen sota-aikaa ja ennen itsenäåistymistäkin, mutta korkeatasoinen koulutus saavutti hiljalleen koko kansan vasta reilusti sodan jälkeen. Valtiovallan viisaus kansan kehittämisessä mahdollisti sen, että kuka tahansa syntyperästään riippumatta pääsi haluamalleen opintielle viimeistään 1970-80-luvuilla. Toki jo aiemminkin, mutta taloustilanne ja kotipaikan syrjäisyys vaikuttivat monen lapsen koulutustiehen vielä hyvinkin pitkään. Ilman yhteiskunnan tulemaa koululaitosta en minäkään olisi ikinä päässyt käymään lukiota - tokkopa edes ammattikoulua. Kukapa tietää, olisiko edes oppikoulutie avautunut vuonna 1968, kun sen aika sattui kohdalle. Äitini syntyi vuonna 1932 ja hän menestyi koulussa erinomaisesti. Opettaja oli mennyt Juljana-mummon luo puhumaan, että Liisa pitäisi saada oppikouluun Karstulaan, mutta mummon vastaus oli selkeä ei. Matkaa ei olisi ollut kuin reipas 40 kilometriä, mutta siihen aikaan (1940-luvun alussa) se oli ihan mahdoton juttu. Äidin käsiä tarvittiin maatalon töissä ja vain se pakollinen kansakoulun oppimäärä piti suorittaa, jos kohta mummo oli vaativainen sen suhteen.

Itsenäisyys ei minulle lapsena merkinnyt mitään maata kaatavaa. Koti ja perhe siinä lähellä olivat elämän ensimmäisinä vuosina tärkeimmät asiat ja lapsuuden elo siellä Keski-Suomen syrjäperukoilla oli riittävää. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän on Suomi sitten merkinnyt. Urheilu on ollut minulle ihan ykkösjuttu. Talvikisailu eli hiihto ja mäkihyppy, sittemmin jääkiekko ja kesäisin yleisurheilu. On vääjäämätön totuus, että suomalaiset urheilijat ovat kansainvälisillä kentillä kohottaneet maamme tuntemista niin hyvässä kuin valitettavasti pahassakin (doping!!!!). Toki onnistunut metsäteollisuus jalosteineen ja sittemmin elektroniikkaosaaminen ovat kasvattaneet maamme mainetta puhumattakaan sodan jälkeen kehittyneestä metalliteollisuuden osaamisesta.

Itsenäinen Suomi on onnistunut tuottamaan kansainvälisille markkinoille paljon erityyppisiä kulttuurintekijöitä, joiden merkitys on hyvin paljon samaa luokkaa kuin urheilijoiden tekemä. Muusikoita, taidemaalareita, tanssijoita - joka lähtöön. Hyvin suuri on ollut maamme tieteen osuus kansainvälisillä markkinoilla. Kyse ei ole ollut pelkästään jonkun yksittäisen tieteenhaaran osuudesta, vaan ovathan suomalaiset taitavia ja pitkälle opiskelleita hyvin monella alalla.

Meillä on valtavan paljon erityyppisiä asioita, joista voimme olla ylpeitä. Sosiaalinen älykkyys on merkittävä ja kyky tehdä työtä erilaisten tekijöiden kanssa on arvossa arvaamattomassa. Tasa-arvoisuus yhteiskunnassa näkyy edelleen koulutustulosten kansainvälisissä vertailuissa, joskin se, että yhteiskunta on melkoisen välinpitämättömästi repinyt koulutukselta varoja, mikä vääjäämättä tulee näkymäään lähivuosien tuloksissa.

Oli mikä oli, Suomi on hyvä paikka elää, kasvaa, tehdä työtä ja kuolla. Maamme on pääosin hyvin rauhallinen ja meillä on vapaus tehdä mitä tahansa ja kulkea missä vaan niin kauan kuin se tehdään lain suomissa rajoissa.

Niinpä siis voimme olla iloisia ja juhlia 100-vuotiasta Suomea mieleenpainuvasti ja sen mahtavan arvon muistaen. Kukin vapaasti tavallamme.

flaag.jpg