Tänään tuolla PyeongChangissa oli kahdenlaista jääkiekkoa näin suomalaisittain. Naisten joukkue pääsi pronssimitalien makuun hienon taistelun jälkeen kaataen nipin napin Venäjän olympiaurheilijoiden joukkueen. Hieno suoritus ja nythän suomalaisurheilijat ovat päässeet neljään pronssiseen mitaliin. 

Miesten jääkiekkojoukkue sitä vastoin putosi loppupeleistä, mikä on suunnaton harmitus suomalaiselle jääkiekkoa seuraavalle kansanosalle. Jääkiekko on kuitenkin kansainvälisesti ajatellen ehdottomasti suomalaisten menestyksekkäin urheilumuoto ja kun se alkaa näinä päivinä olla ainoa urheilumenestystä saava juttu, niin harmittaahna se putoaminen. Tänään Suomi pelasi Kanadaa vastaan erittäin hyvin, mutta se, minkä olen liigamatseissakin huomannut, vaivasi myös tätä porukkaa. Nämä pelimiehet eivät osanneet tehdä maaleja. Avopaikkoja oli vaikka kuinka, mutta niistä ei vaan saatu sisään ja sitä sanoi telkkarin studiossa  myös Teemu Selänne, jolla on kanttia sanoa maalinteosta yhtä ja toista. Sitä maalineduspeliä on treenattava ja treenattava satoja ja tuhansia kertoja ja opeteltava laittamaan kiekkura sinne, missä on tyhjää tilaa. Näitä ne poikaset voisivat harjoitella pihapeleissä aina vaan uudestaan ja uudestaan. Toinen asia, josta olen maininnut viime keväästä lähtien ja ihan samaa nähnyt nytkin, on joukkueen hengettömyys ja suoranainen apatia. Tätä korostivat myös nuo television asiantuntijat mm. entinen maajoukkuevalmentaja Alpo Suhonen ja entinen huippukiekkoilija, nykyään psykologi Tuomas Grönman. Tämän ongelman he olivat valmiita kasaamaan valmennuksen harteille. Jostain syystä en ole missään vaiheessa pitänyt Lauri Marjamäen valmennusotteesta maajoukkueessa. Totuushan on se, että lätkäjoukkue on menestynyt Marjamäen johdolla erittäin huonosti. Hänen pitäisi vielä hoitaa kevään MM-kisat, mutta oikeasti minun mielestä tässä olisi vaihdon paikka jo nyt. Marjamäki aloittaa nykytiedon perusteella Jokereiden valmentajana heti keväällä ja Jokereiden Jukka Jalonen puolestaan ottaa maajoukkueen haltuunsa. Marjamäki on erinomaisesti onnistunut liigassa ja ilmeisesti hän on sellainen liideri, että hänellä pitää olla aikaa ja pitkälle aikavälille sijoittuva tehtävä. Olympia- ja MM-kisathan ovat hetken projekteja ja siellä on hengen luominen varmasti hyvin merkityksellistä. Jalonen on siinä hommassa taitava - sehän on nähty aiemmin.

Neljännet sijat ja ynnä muita-sijoitukset ovat tulleet tässä kisaviikkojen aikana tutuiksi. Jostain syystä suomalaiset urheilijat ovat säännöllisesti potkun verran mitalimenestysten perässä. Venyminen ja superonnistumiset ovat näissä kisoissa jääneet kokonaan tekemättä. Krista Pärmäkosken kaksi pronssia ovat olleet hänelle normisuoritus, koska hän on aivan ehdotonta maailman huippua naishiihtäjien norjalaissävytteisessä maailmassa. Enni Rukajärvi on tunnetusti kova laskija ja hänellä oli ehkä nyt sitten tuulirakoa riittävästi, että voidaan myös puhua hyvästä onnestakin. Mieshiihtäjien menestys on oikeastaan sellainen kuin on osattu odottaakin. Jos ei talven maailmancupeissa saa menestystä, niin olympiakisakovuus puuttuu. Koko miesjoukkueessa on vain kolme lähellä kansainvälistä huippua olevaa hiihtäjää eli Iivo Niskanen, Matti Heikkinen ja Ristomatti Hakola. Hakola oli miesten viestin aikaan sairas ja niinpä ne pienetkin mitalihaaveet upposivat Korean suohon. Tasoa ei ole rittävästi ja parin huipun varaan ei aina voi laskea. Neljä vuotta sitten Sotshissa Niskasen ja Sami Jauhojärven kunto sattui sataprosenttiseen hetkeen ja sieltähän tuli silloin parisprintin kultaa. 

Naisten viestikisa oli hyvinkin odotettu, mutta tällä hetkellä Suomesta ei löydy neljää kansainvälisesti kovaa naishiihtäjää ja kun sinne joudutaan laittamaan jo parhaat päivänsä nähneitä entisiä suuruuksia, niin eiväthän ne mahdollisuudet niin kummoiset olleet.

Luistelija Mika Poutala on ollut aivan maailman kärkitasoa jo monet vuodet, mutta ei nytkään onnistunut mitalijahdissaan, vaan jäi kolme sadasosaa himmeimmästä lätkästä. Eipä siinä isoa rakoa ollut, mutta ei se nyt vaan riittänyt. 

Vielä tässä on pari kisaa, joissa oikeasti voi tulla jopa jonkinväristä mitalia eli naisten 30 km ja miesten 50 kilsaa. Jotenkaan en kuitenkaan jaksa enää pitää niitäkään mitenkään todennäköisinä ja niinpä suomalaiset palannevat näistä karkeloista neljän pronssimitalin kanssa.

Menestymättömyyden yhtenä syynä on kansakunnan laiskistuminen. Lapsia kuljetetaan liikuntaharrastuksiin, muihin harrastuksiin, kouluun ja vaikka minne ja se luontainen liikunta on vähentynyt ihan hirveästi. Urheiluseurojen toiminta ei myöskään saavuta nuorisoa siinä määrin kuin joskus ennen. Lapset pystyvät täyttämään vapaa-aikansa nykyään mitä erilaisimmilla viihdykkeillä ja heillä on entistä vähemmän tarvetta mennä ulos etsimään kavereita pihafutikseen, pihalätkään, pihapesikseen tai vaikkapa metsään leikkimään rosvoa ja poliisia. Kun vielä kotona tehtävien töiden määrä ja rasitus ovat vähentyneet, niin sellainen luontainen "punttisalihomma" on jäänyt pois.  Keskimäärin suomalaisten kuntotaso on heikentynyt tolkuttomasti viimeksi kuluneen kolmenkymmenen vuoden aikana ja syyhän on tietenkin liikunnan puute. Tavallaan täällä päästään ihan liian helpolla asiassa kuin asiassa ja kyllä se näkyy. Ei pelkästään fyysisenä heikkoutena, vaan myös oppimisen ongelmina. Viimeksi mainittu on kyllä oma juttunsa, joten ei siitä nyt sen enempää.

Oli mikä oli, niin näillä on mentävä. Päivä pitenee, Suomen talous kasvaa taas ihan mukavasti, meillä on upea talvi ja moni asia on ihan kunnossa. Minä vaan kaipaan niitä entisiä kilpaurheilumenestyksen mieltä nostattavia hetkiä. Ehkä vielä joskus minäkin niitä näen. Ainakin toivon niin.