Pääsin viimein eilen sellaiseen touhuun, jota en viime vuonna päässyt lainkaan tekemään ja viimeisin kerta sattuikin isänpäivän tienoille vuonna 2016. Kyse ei ole alkoholin juomisesta, sillä se on ollut pois kuvioista jo kaksi vuotta. Kyse ei myöskään ole tupakanpoltosta, sillä viimeisin röpö kärähti viime vuosituhannella. Ei liity mihinkään pahantekoon, ei musiikkiin, ei taiteeseen, ei syömiseen, ei matkustamiseen ~ eipä mihinkään ihan tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Kyse ei ole savusaunasta, avantouinnista, raakaravinnosta, kulkuneuvosta, studiohommasta, filmaamisesta ~ ei niin millään.

Pelastetaan lukijat tai lukija, jos teitä siellä on vain yksi. Kyse on hiihtämisestä. Kun jouduin epämääräisten jalka- ja selkäkipujen takia lopettamaan juoksuhommat, aloin odottaa lumen tuloa enemmän kuin koskaan ikinä. Talvet ovat olleet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana melkoisen harmaita ja vähälumisia enkä ole sitten vuoden 2013 päässyt käytännössä hiihtelemään juuri ollenkaan. Nummelassa on kyllä ollut hyvät ladut siinä valaistulla purtsilla, mutta selkäni takia jo viiden vuoden ajan takia olen joutunut varomaan sellaisia liikuntamuotoja, joissa selän äkkiliikkeet olisivat saattaneet aiheuttaa ongelmia. Niinpä en ole juurikaan käynyt Nummelan purtsilla hiihtämässä, vaan olen odotellut sen vertaista luonnonlunta, että olisin päässyt sinne purtsin lähelle kiertämään lentokenttää, missä ei sitten ole oikeastaan minkäänlaisia mäkiä. Siinä kierrellessäni ei ole käytännössä minkäänlaista suksen lipsumisen vaaraa ja niinpä se on minulle loistava paikka.

Hiihtoharrastukseni alkoi ihan pikkupoikana. Vesannolla, siinä kanttorilan takana oli iso pelto ja siellä sitten hiihdeltiin käytännössä heti, kun ensimmäinen lumi peitti maankuorta niillä korkeuksilla. Koko kansakouluaikani olin innokas hiihtäjä ja vallankin mäkihyppääjä. Hyppyrimme olivat suhteellisen vaatimattomia, mutta meille riittäviä ja kyllä se Juurikkaharju tuntui lapsena aika hurjalta.

Tuossa varhaisessa teini-iässä en jaksanut enää liiaksi innostua hiihdosta. Jääkiekko oli tärkeämpää, mutta aina minä jonkin verran suksilla sujuttelin myös lukioaikana ja sitten OKL:n vuosinakin. Vihtiin muutettuamme hiihtelin harvakseltaan, koska innostuin enemmän juoksemisesta ja liikunnan tarve tuli siinä ja sittemmin lisäsin hölkkäilyyn punttisalin ja kaukalopallon. 90-luvun alkuvuosina hankin luistelusukset ja aloin sujutella jalkavaivojeni takia aina vaan enemmän. Tuolta neljännenkymmenen ikävuoteni tienoilta olen sitten hiihdellyt enemmän tai vähemmän joka talvi ja parhaimmillani tuhannen kilometrin summaan. Suurimmaksi osaksi olen nuo kilsat kasannut Nummelanharjulla ja nimenomaan lentokentän tienoilla.

suks.jpg

Viime vuosina on tosiaankin lumipula vienyt minulta melkoisesti mahdollisuuksia harrastaa tätä mielestäni parasta talvilajia noin kuntoilun kannalta ja olen valitettavasti joutunut korvaamaan hiihtohommat puolihiihdolla eli sauvakävelyllä. Kävelyn tärähdykset valitettavasti kipeyttävät lonkkani ja siksi joudun aika usein pitämään taukoa kävelyhommista. On aika uskomatonta, että pertsahiihto ei rasita jalkojani ollenkaan. Siinä ei joudu oikeastaan yhtään nostelemaan ja varsinkaan lyömään jalkoja alaspäin kuten kävellessä ja niinpä uskoakseni vältyn jalkavaivoilta juuri siitä syystä ja toisaalta siksi, että suksihan liukuu eteenpäin kevyesti, jos vain on luistaakseen.

Talvi tuli meille viime viikolla viimeinkin. Ihan hyvä toki niin, mutta vähän oli tänään mielessä tuolla lentokentän kupeessa sauvoessani, että minkä hiton takia sen talven piti tulla tuon järjettömän tuulen kanssa. Puhuri puhaltelee ratiritirallaa jostain tuolta pohjoisen suunnasta ja vallan ikävää se on. Menee ikäänkuin läpi ja tuntuu tosissaan ikävältä. Ei niinkään muuten, mutta kasvot ovat kovilla.

Kaikesta huolimatta olen nauttinut näistä parista hiihtolenkistä ja olsin kyllä tosi iloinen, jos tätä hiihtoaikaa nyt sitten riittäisi vaikkapa kuukaudeksi. Silloin siitä olisi jo kunnollekin jotain hyötyä.

sakkehiih.jpg