Pääsin armeijasta pois kutakuinkin 40 vuotta sitten. Menin sotimaan Keuruun pioneereihin kesäkuussa 1977 heti piakkoin ylioppilasjuhlien jälkeen. Kävin sieltä sitten pyrkimässä OKL:ään (opettajainkoulutuslaitokseen) elokuussa ja melko pian sain tietää, että pääsin sisään. Anoin tietenkin lykkäystä, koska sotilashommat piti hoitaa loppuun ja totta kai se myönnettiin. Niinpä armeijasta päästyäni oli sillä tavalla huoleton olo, että saatoin aika kevyellä kengällä elellä armeijan jälkeisen kesän.

Itse asiassa silloinen ystäväni houkutteli minut Jyväskylään jo kesäksi kasvatustieteen appron luennoille ja niinpä tavallaan tein varaslähdön opiskeluihin heti kesäkuun alussa. Kävin luennot ja tentit siinä kesä- heinäkuun aikana ja vaikka joku lopputentti jäikin roikkumaan myöhempään vaiheeseen, ei se haitannut ja kyllähän tuo varaslähtö hieman lyhensi minun päiviäni opiskelujen ensimmäisen vuoden aikana. Toinen lykästys oli lukion pitkä matematiikka, joka helpotti elämää sillä tavoin, että meidät muutamat "matemaatikot" vapautettiin matematiikan kurssilta, mikä taas ei yhtään haitannut, koska ne tunnit olivat perjantai-iltapäivisin aika myöhään. Olisiko ollut klo 14-16 ~ ihan mukavaa saada vapaata siihen aikaan.

Opiskeluviikot olivat kovatöisiä. Tekemistä oli todella paljon ja kun suuri osa hommista vaati pakollista läsnäoloa, oli se touhu melkoisen raskasta. 

okl2.jpg

********

Minä vietin viikonloput pääasiassa Jyväskylässä. Matka Kivijärvelle kesti bussilla yli neljä tuntia eikä sitä oikeasti usein jaksanut. Viikonloput sujuivat tentteihin lukiessa, projektien valmisteluissa, kavereita tavatessa, riekkuessa ja toisaalta levon kannalta. Joitakin tuttuja minulla oli vanhastaan Jyväskylässä, mutta melko pian heidän tapaamisensa jäi vähille, kun opin tuntemaan opiskelijoita.

Ekana opiskeluvuonna ei minulla ollut sellaisia ulkopuolisia viiteryhmiä oikeastaan ollenkaan, mutta olin jossain määrin mukana ylioppilasteatterin soittohommissa ja kävin jossain sketsiryhmässä treenailemassa. Kävin jonkin verran kuuntelemassa muusikkoja kaupungilla mm. Duo Väinö & Kainoa, joista toinen "väinö" tuli myöhemmin vallan tunnetuksi lastenmusiikin saralla  - kyse oli Pentti Rasinkankaasta, johon tutustuin kyllä vasta 90-luvulla täällä kotinurkilla.

***********

Olen tässä blogissani usein kertonut nuoruuteni synkästä varjosta kiusaamisen, alistamisen ja ainaisen pelon varjossa. Jo lukiossa aloin päästä irti siitä noidankehästä ja armeija-aikanahan olin koko ajan Limousine-nimisen bändin solistina, mutta vaikka OKL:n aikana sain runsaasti positiivista palautetta sekä soittamisestani että laulujutuista, en päässyt kunnolla irti siitä ahdistuksesta, jonka kivijärveläiset vittupäät onnistuivat luomaan 1970-luvun alussa ennen kuin vasta tosi myöhäisellä aikuisiällä. En ole vieläkään päässyt kokonaan eroon siitä esiintymiskauhusta ja vallankin ihan omat yksin esiintymiset ovat rankkoja. Minun on helppo laulaa Thromoksessa, niin rivissä kuin solistina enkä yhtään kärsi laulujen säestämisestä, kuten ystäväni Pekan kanssa keikkaillessamme tai kuoroja tai vaikkapa teatteriesityksiä säestäessäni eikä kuororivissä laulaessani ole pienintäkään hätää. Useimmiten sooloesityksistäni saamani palaute on sen verran hyvää, että usko palaa hetkeksi, mutta katoaa valitettavan helposti.

OKL:n aikaan esiinnyin joissain tilaisuuksissa silloin tällöin, mutta loppujen lopuksi en innostunut siinä kohtaa ns. omasta urasta. Lauluja aloin tehdä 1980-luvun lopulla ja niitäkin kävin laulelemassa siellä ja täällä, mutta ei siitä syntynyt sellaista väylää kuin taidot ehkä olisivat edellyttäneet. Anteeksi nyt itsekehu, mutta eivät ne minun tekemäni laulut ja äänitykset ihan heppoisaa kamaa ole ~ itsetunto ei riittänyt kuitenkaan sellaiseen taisteluun, joka olisi vienyt minut jonkinlaiselle musiikilliselle uralle. Joka tapauksessa olen kyllä saanut laulaa ja soittaa ihan kylläkseni.

okl1.jpg

*****

Asuin koko opiskeluaikan Kortepohjan ylioppilaskylässä. Viihdyin siellä päinvastoin kuin monet, jotka eivät olisi suurin surminkaan muuttaneet sinne tornitalojen keskelle opiskelijahulinaan. Olihan siellä ajoittain rauhatonta, mutta ei se minua mitenkään haitannut. Kavereita oli aina ympärillä ja milloin vain menit Rentukkaan (= opiskelijakapakka), oli siellä joku tuttu, jonka kanssa saattoi haastella niitä ja näitä ja viettää iltaa. Siellä vietettiin aikaa kyllä vallan paljon, mutta vastoin monien kuvitelmaa, ei se kaljanjuonti erikoisen mittavaa ollut. Yhdellä oluella saattoi helposti istua pitkänkin aikaa eikä tuo iltaelämä koskaan estänyt virkeää aamuliikehdintää kohti yliopistoa. 

Minusta ei ikinä tullut kovin erikoista alkoholin litkijää, mikä sitten on näkynyt viimeksi kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana sillä tavoin, että olen hiljakseen jättänyt koko juomahomman ihan kokonaan.  Ikä ja moni muukin seikka vaikuttaa siihen, että en oikein jaksa valvoa ja jos sitä väsymistä vielä täydentäisi alkoholilla, niin olisin kyllä erikoisen hiljaista ja entistä ikävämpää seuraa. Olen oppinut arvostamaan varhaisia ja pirteitä heräämisiä ilman edellisen illan jälkeensä jättämää väsymystä. Tupakointi oli tuohon aikaan huomattavasti yleisempää ja kyllähän sitä kului, mutta kun siirryin työelämään, niin se vaan yksinkertaisesti jäi. Olen viimeksi edes maistanut tupakkaa joskus vuonna 1992 tai 1993 ja en ole sen jälkeen edes kokeillut, miltä se maistuisi. En kuitenkaan monen muun tupakasta luopuneen tavoin kärsi sen savusta tai hajusta millään lailla. Jos joku polttaa lähelläni ja vaikka sisällä, niin siinähän sauhuttaa. Eipä se haittaa tee.

okl3.jpg

Viimeisenä opiskeluvuonna aloitin lauluopiskelut Kalle Kinnusen johdolla konservatoriossa ja pääsin myös Studiokuoroon. Varsinaista taiteellista laulajaa minusta ei koskaan tullut, mutta varmasti melko paljon lauluopintojen ansiota on se, että ääni on kestänyt koko tämän uran niin opettajan työtä liikunta- ja musatuntien mellakassa kuin jatkuvaa kuoroissa ja muuallakin laulamista. Studiokuoro teki minusta stemmalaulajan. Siinä laulaessani opin tajuamaan, että korvani kaipaa kuoroharmoniaa - isoa tai pientä, kunhan on sekakuoro. Naiskuoroon minua ei huolita ja mieskuoroon minä en halua, joten jäljelle jää tuo sekalaisuus.

*************

Opiskeluaika oli oikeasti mukavaa ja myös opillisesti helppoa. Kasvatustiede ei varsinaisesti minulle tarjonnut oikein mitään eikä sitä ihmeesti muutenkaan siihen aikaan vielä luettu. Olenko sitten vaan niin yksinkertainen, että en tajunnut sitä juttua, mutta en minä siihen oikein syttynyt. Olihan niitä tenttejä, mutta hirveällä sepustamisella ne taisivat mennä - enemmän sellaista sirpaleista tietoa sieltä ja täältä, mitä oli luennoilla kuultu ja kirjoista luettu. En minä sitä kasvatustiedettä koskaan juurikaan lukenut. Erityispedagogiikka oli hyvin kiinnostavaa ja siitä minä sen pakollisen appron tekaisin.

Se, miten hyvin tai huonosti käytäntöjen opiskelu valmisti opettajan työhön oli kyllä kaiken kaikkiaan merkittävämpää kuin kirjoista opitut asiat. Toki teoreettinen tietämys on tärkeää, mutta onhan tämä open homma kokonaisuudessaan ollut hyvin paljon tekemällä oppimista. Eihän sitä jokapäiväistä opettajan työharjoittelua niin paljon ollut, että olisi siellä normaalikoulussa ja kenttäkoulussa voinut saada todellista tuntua siihen arkipäivän koulutyöhön. Kaikkea sitä, mihin tässä on lähes neljänkymmenen vuoden aikana törmännyt, olisi ollut mahdotonta saada kansiin ja kirjoihin ja vain se, miten ne asiat on lopulta kohdannut ja käsitellyt, ovat opettaneet tähän kansankynttilän työhön.  Minulle henkilökohtaisesti ensimmäinen opettajavuosi oli järkytys, mutta onneksi en heti luovuttanut. Jo kauan olen ollut sitä mieltä, että tämä oli minulle oikea työ ja ammatti ja sattumaa oli myös se, että tulin tälle paikkakunnalle ja nykyiselle koululleni. Tänne jäin ja olen kutakuinkin kiinni kasvanut.