Minun tulee kirjoitetuksi kuoro- ja yleensäkin stemmalaulusta melkoisen paljon. Syynä lienee se, että moisella touhulla on ollut ja on edelleen hyvin suuri osa elämässäni. Eräs oppilaani (kolmasluokkalainen 9-vuotias) sanoi minulle yhtenä päivänä koulun ruokalassa: "Sakke, musiikki taitaa olla lähellä sinun sydäntäsi."  Hellyttävän ihanaa, eikö olekin - vallankin kun kyseinen filosofi on poika, jonka elämässä jalkapallo, pelaaminen ja erityyppinen touhuaminen ovat nb 1. 

Kevät sujui vahvasti Heinähatun ja Vilttitossun kuvioissa ja niinpä jätimme Thromoksen kokonaan syrjään tammikuusta viime kuun loppuun saakka. Lauluhommani jäivät kokonaan Kamarikuoron varaan, mikä ei kylläkään ollut vähäistä, koska treenasimme ankarasti ensin Salvatin esitykseen ja sitten Buxtehudeen ja pienimuotoisiin pääsiäislaulamisiin. 

On hyvin vaikea sanoa, miksi kuorolaulu pitää ihmistä niin kovasti hyppysissä, että siitä ei halua luopua, vaikka välillä väsyttääkin. Pienessä kurkkukivussa ja äänen tukkoisena ollessa ja umpiväsyneenäkin sitä lähtee treeneihin, vaikka ei aina jaksaisi. Viimeksi kulunut viikko on osin ollut melkoisen hankala kipeän selkäni takia, mutta ei se estänyt minua menemästä viime lauantaina kuoroleiripäivään kuudeksi tunniksi. Siihen kohtaan kyllä tökkäsi - alkoi sen verran selkä säteillä.

Aloitamme treenit aina nuoren laulukouluttajan fyysisellä jumpalla ja äänenhuollollisella treenillä. Tämä treenauttajamme hakee kuorolle hyvää soundia hyvillä harjoitteilla ja onhan se vankka totuus, että hyvin lämmitetyllä äänellä jaksaa hankalatkin teokset ja itse asiassa siis ne laulut, jotka kulkevat äänialan rajoilla - niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Kun sitten alamme varsinaisesti laulaa, on oikeasti mahtavaa istua (tai seistä) siinä harmoniassa, mitä ihmisääni synnyttää, kun laulu oikeasti sujuu hyvin. Sitä samaa kuulen Thromoksessa, mutta pienemmässä määrin, koska meitä on yhtyeessä vain yhdeksän ja Kamarikuorossa kolmisenkymmentä. Kamarikuoron laulajat ovat päässeet riveihin pääsykokeen kautta ja niinpä kuoron vire on aina hyvä tai jopa erinomainen. Johtajamme ovat kirkkomusiikin huippuammattilaisia ja heillä on kuorojen johtamisesta vankka kokemus ja rautainen ammattitaito.

Kuorotoiminta hakkaa teatterijutut 6-0 siinä mielessä, että kun olemme saavuttaneet konsertoimalla yhden tavoitteen, siirrymme seuraavissa treeneissä kokonaan uuteen tavoitteeseen. Heinähatun ja Vilttitossun jälkeen siivosimme näyttämön ja sanoimme sille hommalle adjö ja se oli siinä. Jäi melkoinen musta aukko. Kuorohommissa ei käy niin. Aina on uusi rappunen kiivettävänä ja vaikka se ei aina niin mieluista olisikaan, niin uutta se on joka tapauksessa. Tällä tarkoitan, että kuorossa laulettavat laulut eivät aina välttämättä miellytä laulajaa ja niinpä jotkut biisit ovat vähemmän mukavia kuin toiset. Meillä on viikon päästä konsertti ja siinä on jokunen laulu, joista en pidä kuunneltuna enkä laulettuna lainkaan. Kyse ei ole siitä, että ne olisivat vaikeita tai helppoja, vaan ihan siitä, että ne eivät ole minun musaani. Kuorolaulu on kuitenkin sosiaalista toimintaa ja sitä tehdään yhdessä tuumin ja tosissaan huolimatta sen sisällöstä.

Meillä on viikon päästä konsertti, joka on sijoitettu Toivo Kuulan kuolinpäivään ja siksi laulamme myös hänen sävellyksiään. Kuula kuoli Viipurissa sisällisodan jälkimainingeissa saatuaan luodin päähänsä vain 35-vuotiaana. Ironisen traagista on, että sota oli jo käytännössä Viipurin osalta ohi ja tämä koko hässäkkä johtui vallan rankasta viinanjuonnista ja siinä humussa joku ampui tai ase laukesi vahingossa ja summittainen luoti tappoi säveltäjän. Kyse ei enää edes ollut sotatoimesta, sillä Kuula tiedettiin hyvin hyvin valkoiseksi ja tappava ammus oli lähtöisin valkoisen sotilaan aseesta. Ilmeisesti tamän tragedian koko totuus ei koskaan ole selvinnyt. 

Laulamme myös vanhaa musiikkia mm. Monteverdiä ja Buxtehudea sekä kuoromme johtajan, Jorma Hannikaisen,  sävellyksiä ja ensi kesän Viron reissua ajatellen etelänaapuristamme peräisin olevia lauluja. Konsertti on varsin vaihteleva ja mielenkiintoinen, joten sitä kannattaa luonnollisesti tulla kuuntelemaan. Luvassa on myös hienoa urkumusiikkia, jota soittaa Kaisa-Leena Hannikainen.

Viime lauantaina, tämän vuoden ensimmäisenä todellisena kesäisenä päivänä, meillä oli kuoroleiri seurakunnan leirikeskuksessa. Kuten jo mainitsinkin, selkäni oli puutarhatöiden takia jumissa, mutta eipä se estänyt lauluhommia, joskin kasisatasta Buranaa se kyllä vaati. Intensiivinen päivä oli hyödyllinen ja uskoakseni kuoro haluaa lisää niitä viikonlopputreenejä, mikä myös kertoo oivalla tavalla sen, kuinka kivaa tuo lauluhomma kaikkiaan on.

kuoro.jpg