Viime aikoina on julkisuudessa puhuttu paljon koulun tehtävästä ja koulun onnistumisesta ja kuten aina ~ asiantuntijoita tuntuu riittävän. On surullista nähdä, kuinka hyvä koululaitoksemme saa koko ajan entistä enemmän kuraa niskaansa ja tämän rajuimman sateen ensimmäisinä vastaanottajina ovat tietenkin kouluissa työtään tekevät ihmiset. 

Alkuriveillä puhuin koulua arvostelevista asiantuntijoista. Toivottavasti luit saman tien, että se oli ironiaa. Kouluasioissahan asiantuntijoita ovat kaikki, jotka ovat koulua käyneet. Ehdottoman hyviksi tietäjiksi tunnutaan nettipalstoilla hyväksyttävän sellaiset totuuden torvet, joilla on ollut vaikeuksia omalla opiskelu-urallaan ja joilla peruskoulun jälkeinen jatko-opintojen määrä on pieni.

Toisaalta ironiajatkumossa pysyäkseni, asiantuntijoita ovat ne, joilla on opettajan koulutus ja runsaasti jatko-opintoja ja jotka ovat sitten edenneet tutkija- tai virkamiestasolle ja hiljalleen vieraantuneet ainakin jossain määrin jokapäiväisestä raatamisesta koulun seinien sisällä. Heillä on valtavasti kirjoista ja tutkimuksista hankittua tietoa, mutta siitä, mihin tuolla raadollisessa käytännön työelämässä päivittäin törmätään, heillä ei ole reaalista kosketuspintaa. Useimmiten olen ollut huomaavinani, että kouluasioista parhaiten tietävät eli ne, jotka ovat siellä sisällä töissä eli pääasiassa opettajat, teilataan ja heidän esittämilleen kannanotoille suorastaan nauretaan. Ainakin minulle on naurettu.

Uusi opetussuunnitelma on nyt kaikessa pyhyydessään otettu laajalti käyttöön ja sitä hehkutetaan menneiden vuosien PISA-menestyksen varjossa uudeksi kehityksen suureksi hurjaa vauhtia eteenpäin vieväksi pikajunaksi. Näin on varmasti ajateltu ja suunniteltu tapahtuvan, mutta miksi ihmeessä minä näen koko ajan suuria taaksepäin meneviä askelia. Meillä on kansainvälisesti katsottuna aivan huippuluokkaa oleva opettajien koulutusjärjestelmä ja ihan vakaasti voidaan sanoa, että opettaja todella osaa. Työtä suunnitellaan runsaasti ja käytetään monimuotoista opetusta ja kehitetään monilukutaitoa ja tehdään juuri niin kuin suunnitelmissa on ajateltu. Tulokset eivät kuitenkaan näytä kovin valoisilta. Armoviitosia annetaan, kun yläkoululaiset eivät ymmärrä prosentteja eivätkä laita isoa alkukirjainta lauseisiin, jos sitten edes muistavat laittaa pisteitä ja pilkkuja jäsentämään tekstejä. Yläkoulussa on runsaasti (on alakoulussakin) oppilaita, jotka eivät lue ollenkaan ja niinpä lukemisen tekniikka ja luetun asian ymmärtäminen ovat ihan suossa. Osaamattomuuden ja opiskelukyvyttömyyden ongelmista voisi kirjoittaa kilometrin mittaisia tarinoita, mutta kyllä ne tiedetään - en tässä yritäkään sen enempää niitä selvittää.

Oppiminen ja opettaminen ovat liemessä ja kylmä totuus näyttää olevan, että entistä enemmän avuttomia ja opillisesti heikkoja kännykkään tuijottajia saa päästötodistuksen. Minä olen vanha ihminen ja uskon, että heittäessämme romukoppaan jo vajaa viisikymmentä vuotta sitten sen totuuden, että kaikki eivät opi kaikkea, alettiin mennä suohon. Mitä ylemmäs oppimaailmassa mennään, sitä enemmän pitää osata. En edelleenkään käsitä, miksi meidän on väkisin opetettava haluttomille ja oppimisessa suuria vaikeuksia omaaville oppilaille niin paljon teoriaa ja sen kaltaisia asioita kuin nykyään opetetaan. Minun lapsuudessani pyrittiin neljanneltä luokalta oppikouluun ja sinne sitten mentiin oppimaan "kirjaviisautta" ja niin myös opittiin. Ne, jotka halusivat oppia tekemään käsillään ja olivat muuten haluttomia tai heillä oli oppimisvaikeuksia, menivät kansalaiskouluun ja saivat siellä opiskella asioita niin kuin oli mahdollista. En minä sellaista enää halua, mutta kyllä ihan reipasta eriyttämistä jo alakoulun lopulla ja yläkoulussa voitaisiin tehdä. Eivät huomispäivän proffat ja huomispäivän automiehet ja -naiset tarvitse samoja tietoja.

Se, mikä vielä on tämän päivän ongelmana, on kuntatalous. Rahat ovat niin järjettömän tiukalla, että tuntikehyksellä saadaan vain juuri ja juuri opettajille pakolliset tunnit kasaan eikä esimerkiksi äärimmäisen tärkeitä jakotunteja pystytä juurikaan järjestämään. Vaikeuksissa olevia oppilaita siirretään yleisopetuksen ajoittain ihan liian suuriin luokkiin vailla tarvittavaa tukea ja on taivaan tosi, että suuren suuri prosenttiosuus opettajan työstä hukkuu näiden erityyppistä tukea tarvitsevien oppilaiden opettamiseen ja ennen kaikkea kasvattamiseen.

Kuntapäättäjät syyttävät usein opettajia ahneudesta eivätkä kallista korvaansakaan asiallisiin selvityksiin siitä, miten paljon hyötyä ryhmäkokojen pienentämisestä ja tuntikehyksen suurentamisesta sekä kouluohjaajien palkkaamisesta olisi. Sitten vasta kannattaisi alkaa hehkutella uuden opetussuunnitelman toimivuudesta ja alati paranevista PISA-tuloksista, kun nämä asiat on laitettu kuntoon.

Kuinka minä muka voin tietää ja ymmärtää näitä asioita? Kas...., minä olen sitä tärkeää luokkatyötä tekevä opettaja. Toivotan kaikille samaan pyörteeseen päässeille hyvää lomaa.