Se oli kuin luokkakokous. Niinhän se tietysti olikin. Meillä oli luokka, jota voidaan kutsua vaikka nimellä Jyväskylän yliopisto -OKL78. Lämpimänä kesäiltana Arton valokuvanäyttelyn avajaisiin Vaajakoskelle kokoontui iloisia ihmisiä, joista osa oli tavannut viimeksi toisensa lähes 40 vuotta sitten. Tästäkin huolimatta perisuomalainen jäykkyys oli poissa - ei pokkailtu eikä niiailtu, vaan vuosikymmenien kehityksen myötä toteutettiin meillekin tänne harmaaseen pohjolaan saapunut ystävällinen tapa tehdä pieni ja kevyt halaus, jonka jälkeen sitten ehkä varovainen kysymys, että kukas sinä oletkaan. Jos ei kaveria heti tuntenutkaan, niin ääni, eleet, hymy - joku siinä hetkessä kertoi, että HEI - SEHÄN OLET SINÄ!

Aloitimme opiskelut syksyllä 1978. Osa oli tullut ihan suoraan koulusta eli oli syntynyt vuonna 1959, osalla oli elämänkokemusta vähän enemmänkin ja loppujen lopuksi vanhin oli nelissäkymmenissä ja opettajan työn myötä kunnallisessa hierarkiassa runsaasti alemmas putoava henkilö. Hän nimittäin oli aiemmin ollut nuohooja. Muutamalla oli jo perhettä ja elämä eri mallilla kuin meillä suoraan koulusta ja armeijan kautta sisään tulleilla.

Olen hiljakkoin kertoillut siitä opiskelusta eli ei nyt sen enempää, mutta pianhan se kolme vuotta sujahti. Valitettavan kurjaa oli sellainen asia, että vallankin loppupäässä se touhu meni hieman rumaksi, kun joillakin alkoi tulla ikäviä juttuja taistelussa opetustaidon arvosanasta. Meillähän vielä silloin arvioitiin se opettamisen taito asteikolla 1-5. Ykköstä ei annettu kenellekään, mutta kakkosia sitten heiteltiin ja se oli melkoisen kurja juttu, kuka siihen jäi. Se numero nimittäin oli hyvin merkittävä työtä hakiessa ja kun sen ajan hakuprosessi oli pelkästään papereihin perustuva eli ei pidetty haastattelua, niin kakkosen kaveri laitettiin aina päällimmäiseksi. Valitettavasti tiedän tapauksia, missä samaan aikaan samassa luokassa työskennellyt opetusharjoittelija kertoi luokanopettajalle toisesta opiskelijasta jotain negatiivista, mikä sitten lopullisessa arvioinnissa ilmeisesti oli merkittävä tekijä. Arvosanaa annettaessa jokainen luokanopettaja ja ainedidaktikko antoi numeronsa, ne laskettiin yhteen ja siitä tuli keskiarvo. Tämä arvosanakokous oli salainen, mutta kyllähän ne tiedot vuotivat, kun sattui tuntemaan oikeita henkilöitä. Minäpä tunsin ja niinpä oli aika ikävää kuulla, että eräässä oppiaineessa didaktikko antoi minulle viitosen ja luokanopettaja kakkosen. Muistan, että se jakso meni erinomaisesti omastakin mielestäni, joten uskon luokanopettajan olleen väärässä. Viitonen saattoi olla liioittelua, mutta kakkonen oli ehdottomasti väärin. Asiastahan ei voinut valittaa ja eihän minun pitänyt sitä tietää, joten ihan suoraan en voinut mennä luokanopettajalta kysymään. Heti jakson jälkeen tehdyssä kahdenkeskisessä palautteessaan, josta  tein muistiinpanoja, hän kuitenkin toi esiin asioita, jotka eivät millään tavoin olleet opetukseen ja työn tekemiseen liittyviä. Pärstäkerroin vaikutti ja se kerroin oli tälle henkilölle muotoutunut jonkun toisen sanomisen myötä (se taas selvisi ihan keskustelussa). No, siitäpä on melkein neljäkymmentä vuotta, ja minä lopetan nämä touhut, joten eihän sillä enää ole väliä.

Minä en valitettavasti ehtinyt olla luokkakokouksessa kuin perjantai-illan, kun minulla oli lentoon lähtö lauantaina ilapäivällä. Siellä perjantai-illan tilaisuudessa ehdin kuitenkin laulella porukoille ja palasinkin ajassa sen 40 vuotta taaksepäin ja soitin mm. iltamatilaisuuksistamme tutun biisin ja lauloin eka vuosikurssilla kurssikaverini runoon tekemäni biisin.

Perjantai-ilta oli jo pitkällä, kun lähdin ajelemaan kohti kotia ja kirkkaassa kesäillassa tuo reissu sujui yllättävän hyvin ilman kammottavaa ajoväsymystä. Paljon oli aikaa kulunut ja vettä virrannut, mutta ihan oli meininki paikallaan.

painoyleis%C3%B6.jpgpianosoolo.jpg