Meitä on maailmassa moneksi. Hyviä, pahoja, kauniita, rumia, nopeita, hitaita, kivoja, tylyjä, ystävällisiä, luotaantyöntäviä, taitavia, kömpelöitä ja herra ties minkälaisia. Kaikilla meillä on tietenkin oma arvomme ja tärkeä tehtävä maan päällä, mutta siinä toki ollaan aika eriarvoisia.

Ihmiset arvottuvat osaamisensa kautta. Jos on hurjasti opiskellut, on todennäköisesti hyvinkin tietäväinen ja hallitsee asioita monelta kantilta. Jos opiskelu jäi peruskouluun ja mielenkiinto liikkuu seiskalehden tasolla eikä lukeminen muuten kiinnosta pätkän päivää, niin tietopuoli saattaa olla aika heikkoa. Tällainen ihminen saattaa kuitenkin olla äärimmäisen taitava omalla alallaan - oli se sitten mikä tahansa. Se tohtoritason tietäjä ei välttämättä osaa lyödä naulaa laudan läpi tai sahata suoraan, mutta se kouluja käymätön kaveri saattaa hetkessä purkaa jonkun koneen ja huoltaa ja korjata sen. Osaamisestaan huolimatta tämä koneen purkaja jää yhteiskunnallisessa hierarkiassa tosi kauas sen väitöskirjansa tehneen tohtorin taakse, vaikka ylenmäärin oppinut olisi muuten surkea sosiaalisesti ja muussakin käytännön elämässä ihan toistaitoinen. Loppujen lopuksi molempia tarvitaan.

Valitettavasti ihmiset arvottuvat myös ulkonäkönsä kautta. On kylmä totuus, että kauniit ihmiset pärjäävät elämässään paremmin ja saavuttavat korkeamman oksan vastaavilla taidoilla kuin rumat ihmiset. Kun ihmiselle on jo perimässä suotu ulkoista kauneutta, on hänen huomattavasti helpompi saavuttaa asioita kuin sellaisen, jonka itsetunto on lyttääntynyt jo lapsena, kun hän on tajunnut, että ulkonäkö ei ole hänen valttinsa.

Minä olen kärsinyt ulkonäöstäni yli 60 vuotta. En ole millään mittapuulla niin sanottu komea mies, vaan pikemminkin enemmän Jukolan Jussi-tyyppiä. Omassa työssäni sillä ei ole koskaan ollut väliä, sillä lapset näkevät äärimmäisen nopeasti ja herkkävaistoisesti ihmisen läpi. Heidän kanssaan yleensä ei olekaan ollut hankalaa. Aikuisten maailmassa sillä on ollut paljonkin väliä. Merkittävin juttu, jota olen tehnyt opettajan työn ulkopuolella on ollut paikallistasoinen ammattijärjestöni puskutraktorina toimiminen. Tiedän paljon ay-työstä ja sen merkityksestä ja kuinka hillittömän tärkeää se on, mutta en ole saanut työtoveritani uskomaan sen merkitystä. Jo Lenin-setä aikoinaan toi selkeästi esille, että joukossa on voimaa. Opettajat voisivat voimakkaalla yhteistyöllä parantaa merkittävästi naurettava heikkoa palkkaustaan, mikä tämän hetken koulumaailmassa on pahoin pureva ongelma. Minun vaan pitäisi olla huomattavan paljon enemmän Richard Geren näköinen, jotta olisin saanut työkaverit matkaan tässä asiassa. Ruman ihmisen uskottavuus ei ole parasta A-ryhmää.

Tosi paljon olen hävinnyt oman harrastukseni kanssa. Mitä vanhemmaksi tässä tulen, sitä vakuuttuneempi olen, että olisin hyvin pärjännyt kevyen musiikin tekijänä. Innokkaimpana ja aktiivisimpana kautenani laulun tekijänä ja laulajana sain vallan maineikkaan levy-yhtiön innostumaan biiseistäni. Into katkesi kuitenkin jo siinä kohtaa, kun kohtasin tuottajan livenä. Siinä kohtaa tuli henkinen nyrkki turpaan aika lujalla. Se otti niin koville, että en koskaan ole edes läheisilleni sitä halunnut kertoa. Asiaa toki helpotti se, että eihän minun elantoni ollut siitä kiinni ja olisiko lauluhomma lopultakaan minua ja perhettä elättänyt. Kovaahan se olisi ollut, mutta tämä kortti jäi kokonaan käyttämättä ja se on edelleen terävä piikki jalkapohjassa. Olenhan minä laulamisen tarvetta saanut ihan rauhassa toteuttaa ja paljon ~ onhan minulla ollut kuoroja ja Thromos ja omia juttuja, mutta enempäänkin olisin kyennyt.

pianosoolo.jpg

Kun ei ulkonäkö ole antanut edellytyksiä, on jokainen vastaavassa tilanteessa ollut ja oleva joutunut paikkaamaan sitä puutetta positiivisella tekemisellä. Uskoisin, että olen siinä onnistunut työ- ja harrastuskavereiden kanssa. Molemmissa piireissä minua pidetään ystävällisenä, yhteistyökykyisenä, avuliaana ja omissa vahvuuksissani hyvinkin taitavana tekijänä, kunhan ensin on hieman opittu tuntemaan. 

En ole katkera, mutta kuitenkin....

rumamies.jpg