Olin tuossa toissailtana kuuntelemassa melkoista tykitystä ja parranpärinää. Kyseinen sanavirtuoosi oli ja on edelleenkin Ismo Leikola. Mies, joka on saanut jossain kilpailussa maailman hauskimman ihmisen arvonimen. Ihan sama, hän on oikeasti hauska puhuja. Hieman on kyseenlaista se pikkutuhma sanailu, seksivihjailuineen ja kiroiluineen, mutta standup-komiikassa sitä on siedettävä tai sitten vaan kannattaa jäädä kotiin. Ismo-poika puhua paapatti pari tuntia pitäen pienen väliajan ja toki soittaen kitaraa ja laulaen, mutta siis pari tuntia sitä tykitystä tuli ja siinä ajassa hän ehti juoda pari litraa vettä.

 

Ei niin hauskaa, ettei jotain vakavaakin. Ismo nimittäin toi ihan aikuisten oikeasti esiin suomalaisten alemmuudentunnon. Hän haki tätä asiaa kielen kautta. Eihän missään muussa kielessä tietääkseni ilmaista, ja niin se Ismokin sanoi, että asiat vaan tapahtuvat jollekin ihmiselle. Meidän kielessämme asiat käännetään nurin niskoin niin, että vähintäänkin voidaan syyttää jotain toista. Ajatelkaapas tätä. ”Minulle sattui vahinko”, sanoo naapurin lapsi, kun heittää kiven olohuoneen ikkunasta sisään. Englanniksi sanotaan: ”I threw a stone through your window!” Siellä kielessä on jo valmiina se tekijä, mutta suomeksi juttu kääntyy jonnekin ja vastuu siirretään.

 

Tämä sattumusten summa ei ole pelkästään negatiivisissa asioissa. Luimme kerran lehdestä, että erään tuttavamme lapsi (silloin jo toki aikuinen) oli tehnyt väitöskirjan omasta osaamisaluestaan (tietenkin). Soitimme vastaväitelleen tohtorin vanhemmille, jotka tokaisivat vaatimattomasti:” Näin pääsi käymään!!!!!” Ajatelkaa nyt. Pääsi käymään. Ei näille tuttavillemme tullut mieleenkään ilmoittaa, että meidän lapsemme on nyt väitellyt tohtori.

 

Suomalainen kulttuuri ja elämisen tapa on jotenkin miljoonan vuoden takaa ja vaatimattomuudella annetaan asioiden mennä niin kuin ne menevät. Kristillinen etiikka toki kieltää kerskailun. ” Se joka itsensä ylentää, se alennetaan (Matt.23:12)” Kuitenkin, jos lukee koko raamatun kohdan tuosta Matteuksen evankeliumista, huomaa, että ei se suinkaan tarkoita sitä, että pitäisi vaieta siitä, mitä tekee hyvin ja iloa tai hyötyä tuottaen. Kyse siellä on toisen alistamisesta omien tarkoitusten toteuttamiseksi. Jos ja kun minä teen hyvän laulun, ei se ole pois keneltäkään enkä minä sillä alista enkä vahingoita ketään. Minä aiheutan hyvää mieltä ihmisille laulamalla yksin, Thromoksen kanssa tai Kamarikuorossa. Näin minä sen ajattelen, enkä sano, että siellä sitä laulua kuului ja saattaapa olla tai saattaa olla olemattakin, että olin siellä silleen mukana. Ihan aikuisten oikeasti minä olen tehnyt turkasen paljon työtä, että olen mukana kaikissa äsken mainitsemissani jutuissa ja kun tuo murkkuikä juuri meni meikäläiseltä ohi, niin uskallan sanoa, että minä teen ne hommat hyvin.

 

Se, että me jatkuvasti häviämme ruotsalaisille urheilussa ja teemme huonompia euroviisuja ja pärjäämme huonommin taloudellisesti on tätä oman arvomme latistamista. Omaa osaamista ja kykyä suoriutua suuristakin haasteista vähätellään ja jos emme itse siihen kykene, niin jotenkin meidän kulttuurissamme annetaan ikävälle arvostelulle tilaa eikä opeteta lapsia arvostamaan ja uskaltamaan heittäytyä omien mielenkiinnon kohteiden pariin ihan täydellä. Kyllä minä sen olen koulussa huomannut. Siinä reilun kymmenen ikävuoden tienoilla uskallus tehdä asioita katoaa ja tilalle nousee ylikorostetusti oman peilikuvan arvosteleva tuijotus. Jollain kumman tavalla se tekemisen halu haihtuu. Ei toki kaikilta, mutta aika moni taidokas nuori on antanut periksi ja mennyt massan mukana. 

 

Olen kyllä ihan viime vuosina ollut havaitsevinani, että olemme menossa parempaan suuntaan, mutta toki otokseni on pieni. Meidän koulussamme on ollut entistä helpompaa saada nuoruutensa kynnyksellä olevia taitureita tekemään asioita, joissa he ovat hyviä. Koulumme ajatus vahvistaa oppilaiden vahvuuksia on hiljalleen siirtymässä sanoista teoiksi ja kun oppilaat ovat nähneet, että me opettajat olemme myös framilla milloin laulamassa, milloin esitelmöimässä ja milloin näyttelemässä, niin heillä on varmasti jonkinlainen esikuva olemassa ihan siinä vieressä. 

 

Onko menestyminen sitten kaikille hyvä ja realistinen tavoite? On, sanon minä. Jokainen tietenkin asettaa lopulliset tavoitteensa itse, mutta viime kädessä se on se ”minä itse”, joka omalla tekemisellään saavuttaa haluamansa lopputavoitteen. Kyllä se tie voi olla kivinen, mutta kärsivällisyydellä ja heittäytymällä tekemään omia juttuja, pystyy varmasti pääsemään eteenpäin. Sellainen ajatus, että nyt sattui käymään näin, on unohdettava. Jotta saa arvoa tekemisilleen, on ensin uskottava itseensä omien tekemisten kautta.