Nyt puhun yleisurheilun EM-kisoista. Kun paraatilajimme, keihäänheitto, on menettänyt superhuippunsa vammoihin ja kai osin ikääntymiseenkin, niin jäljelle jää tavaton aukko. Menestys oli kerrassaan surkea eikä tästä enää varmaankaan alemmas voi vajota. Mitalit ovat tiukilla, mutta kun kahdeksan joukkoon pääsivät vain pitkän pitkästä vammakierteestään päässyt Antti Ruuskanen, estejuoksija Topi Raitanen ja pienen onnen saattamana miesten pikaviestijoukkue, niin ei voi kuin olla surullinen.

Yleisurheilun kokonaistasoa on helppo katsella perinteisen Suomi-Ruotsi-yleisurheilumaaottelun tuloksia katsomalla. Toki muuttujia on paljon, sillä välillä ruotsalaisten taso oli tosi heikko ja sitten taas päinvastoin. Suomen miehet aloittivat vuonna 1970 voittoputken, joka katkesi vasta 1985. Sitten oli tasaisempaa, kunnes käytännössä 2000-luvun alusta alkaen ruotsalaiset ovat olleet herroina lähes poikkeuksetta. Usein jopa äärimmäisen ylivoimaisesti. Naisten maaottelussa suomalaiset olivat parempia vuodesta 1987 vuoteen 2000 saakka, mutta sitten alkoi ruotsalaisten voittokulku eikä sillekään näy loppua. 

Yksi suuri ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä on se, että länsinaapurilla on todellisia huippuja ja sitten siinä huipun lähellä urheilevia enemmän kuin meillä. Jos siellä joku loukkaantuu, se ei vie kokonaissuorituskykä alaspäin, joskin esimerkiksi Armand Duplantisin, Daniel Ståhlin ja Simon Petterssonin kaltaisten huippujen epäonnistuminen olisi heikentänyt ruotsalaisten saavutuksia huomattavasti. Kyseenalaista on vielä 10000 metrin juoksussa pronssille yltäneen Meraf Bahtan tilanne. Oli miten oli, niin ruotsalaisilla on kovasti laajempi taso ja sieltä noustaan useammin arvokisojen kärkipäähän tai lähelle sitä.

Tässä kohtaa on pakko jäädä tosissaan pohtimaan sitä syytä, mikä vie suomalaisia aina vaan alemmas ja alemmas. Totuus on, että joukkuelajit innostavat enemmän ja niissä, etenkin jääkiekossa ja salibandyssa, suomalaisilla on ihan asiallista menestystä. Joukkuelajeissa nuoret pääsevät huomattavasti nuorempina huipulle ja myös kiinni kohtuullisiin ja jopa koviin tuloihin. Joukkueurheilu on helpompaa kuin yksilöurheilu, koska aina löytyy joku joka voi paikata huonona päivänä ja joukkueen menestys ei ole välttämättä yhdestä tekijästä kiinni. Yleisurheilija on aina (viestejä lukuunottamatta) yksin ja huipulle pääsee vain yksin, mutta toki oman valmennus- ja huoltotiimin avulla ja asiantuntemuksella.

On kuitenkin mielenkiintoista, miksi suomalaiset nuoret pärjäävät kohtuudella nuorten sarjoissa ja ovat vähintäänkin samalla tasolla kuin länsinaapurimme. Onko siis ongelmana valmennus vai loppuvatko rahkeet juuri aikuisuuden kynnyksellä? Eivät suomalaiset ole ominaisuuksiltaan sen kummempia kuin ruotsalaiset tai myöskään norjalaiset, mutta jotain tapahtuu siinä kohtaa, kun suunta on aikuisten tantereille. Onko kyseessä valmennuksen taso, joukkojen organisointi, kyvyttömyys ja haluttomuus kovaan harjoitteluun mvai juontuvatko syyt jo pitkälle lapsuuteen? Entiseen aikaan lapset tekivät aktiivisesti töitä ja kehittivät luonnollisella tavalla eri urheilumuodoissa tarvittavia voima- ja kestävyysominaisuuksia. Nykylapsia viedään ja haetaan autolla pieniäkin matkoja ja raskaat kotityöt ovat kokonaan jääneet unholaan. Mene ja tiedä.

Suomalaiset rakastavat urheilua ja janoavat menestystä. Sitä ei ole eikä tule, jos kukaan ei löydä niitä avaimia, joilla saadaan juoksijat, heittäjät ja hyppääjät jälleen taistelemaan kunnian lisäksi kullasta.