Essin lapsista keskimmäinen poika, Artturi, on salibandymaalivahti. Hän ei ollut ihan poikasena mitenkään innostunut urheilusta - pelasi joitain välituntipelejä ja kai vapaa-aikanaankin sen mitä koulukavereiden kanssa huvitti, mutta sitten noin 2½ vuotta sitten jotkut samanikäiset ystävät houkuttelivat häntä lähtemään Vihdin Salisusien salibandytreeneihin. Artturi ei ollut koskaan ihmeemmin pelannut säbää, mutta se ei haitannut, koska valmentajat olivat/ovat äärimmäisen hienoja tyyppejä ja osasivat ottaa hienosti matkaan sellaisenkin kaverin, joka ei ihmeemmin ollut pelannut ja jolla ei vielä mailatekniikka ollut samalla tasolla kuin vuosikausia reikäpalloa lätkineillä kavereilla. Artturi selvisi helposti fyysisistä testeistä. Hän on aina ollut jäntevä ja nopealiikkeinen ja taipuisa eikä siinä pitkässä kehossa ole ikinä ollut tippaakaan ylimääräistä kannettavaa - pikemminkin päinvastoin.

Jossain vaiheessa pari vuotta sitten syyskauden alkaessa Artturi oli ilmaissut halunsa kokeilla maalivahdin hommaa. Ei kun kypärä päähän ja ne muutamat tarvittavat suojukset päälle ja sitten siihen verkkovahdiksi. Vallan pian kaikki asiasta perillä olleet huomasivat, että hän on luontaisesti näppärä veräjänvartija. Kädet kävivät nopeasti, sijoittuminen oli luontevaa ja hän oli heti alusta alkaen rohkea puuttumaan sähinätilanteissa peliin. Maalin edessä saattaa olla monta heppua yhtä aikaa ja sinne väliin heittäytyminen ja käsien työntäminen monen jalkaparin tallottavaksi on ihan oma juttunsa. Sitä ei jokainen tien talloja halua tehdä.

Viime kaudella Artturi oli jo mukana Espoon Indians-joukkueen kuvioissa ja olisi päässyt tänäkin vuonna, mutta erinäisistä syistä johtuen se homma on nyt katkolla. Kenties sitten taas joskus. Tällä hetkellä hän jatkaa edelleen vaikuttavaa touhuaan Salisusien maalilla ja sen, mitä tuossa hänen pelistään näin toissa päivänä, niin suunta on edelleen ylöspäin. Sen, mitä ymmärrän salibändyn maalivahtipelistä, niin kiinnitin huomioni koppien kiinniottovarmuuteen ja jaloilla pelaamiseen. Artturi nappasi hyvin kiinni kaukaa tulleita laukauksia ja liimasi ne näppeihinsä varmasti ja pystyi pitämään jalat tiiviisti lattiassa ja peittämään maatasoa niin, ettei pallo päässyt livahtamaan hänen altaan. Salibandy on hillittömän nopeaa peliä eikä nollamaalivahtia ole olemassakaan ja toki Artturin takana verkko heilahteli, mutta ne molemmat pelit, joita näin lauantaina sujuivat hänen osaltaan hienosti ja joukkue nappasi voitot molemmissa matseissa. Kyllä siellä muutama maaginen torjunta tapahtui ja takuulla kokemattomampi molari olisi kerännyt enemmän palloja selkänsä takaa.

Vielä on kehuttava joukkueen henkeä. Lauantain turnauksessa VSS:llä oli kaksi joukkuetta ja vuoron perään pojat kannustivat toisiaan ihan hurjina. Tappioissa kannateltiin ja harmiteltiin yhdessä ja voittoja juhlittiin kahden tiimin voimalla. Valmentajat ovat tehneet hienoa työtä pelaamisen lisäksi siinä, että jengi on hyvähenkinen ja kaverisuhteet näyttävät ja tuntuvat hyviltä. Missään vaiheessa en ole kuullut, että nämä valmentajat kiljuisivat ja syyttelisivät ketään huonosti menneistä peleistä tai henkilökohtaisista töppäyksistä. Varmasti asioista on puhuttu, mutta rakentavaan sävyyn. Kyllä tuolla Espoossa ja Kirkkonummella näkemissäni peleissä vastustajan valmentajat ovat aika kuuluvasti moittineet ja haukkuneet pelipoikia. Aika naiivia.

Tässä kuvassa Artturi oli juuri hetkeä aikaisemmin saanut kätensä kovan lyönnin eteen ja pallo oli singahtanut maalin taakse, mistä vastustaja ihan turhaan kuvitteli saavansa sitä pömpeliin. 

weekend2.jpg