Tuo oli Hesarissa tänä aamuna Kotimaa-osaston yhden laajan artikkelin otsikko. Miten niin nämä uutuudet voivat estää - ne estävät tai vähintäänkin heikentävät oppimista.

Tuo artikkeli oli laaja ja huolestunut kirjoitus digitaalisuuden käytön ja ilmiöoppimisen vaikutuksesta lopulliseen oppimiseen. Nyt kun PISA-testeissä on havaittu, että suomalaisten peruskoululaisten, etenkin poikien, osaaminen on heikentynyt korkeimmasta tasostaan, niin syytä huoleen on. Ei tähän tarvita edes PISA-testejä, vaan pitäisi kuunnella opettajia -  ei niitä asiantuntijoita, jotka mellastelevat jossain kammioissaan ja kokouksissaan tehden hienoja tutkimuksia, joiden mukaan teoriassa oppiminen kehittyy. Olen puhunut ja kirjoittanut tästä asiasta paljon enkä ole ainoa, joka ei hyväksy näitä uusia temppuja tällaisenaan. 

Ammattikoulujen opettajat kertovat, kuinka heille tulee opiskelijoita, jotka eivät kunnolla osaa lukea eikä kirjoittaa. Virkkeissä ei ole isoja alkukirjaimia eikä välimerkkejä, yhdyssanat ihan miten sattuu, kuten taivutusmuodotkin ja oikeinkirjoitus. Miksi olemme joutuneet tällaiseen tilanteeseen? Suuri osa oppilaista ei osaa erottaa oleellista tietoa laajasta tekstistä. Samaan aikaan lukiohin menee samanikäisiä ja saman pohjakoulutuksen saaneita nuoria, jotka selviävät näistä tehtävistä vähintäänkin tyydyttävästi ja oppivat lukion päättymiseen mennessä oleelliset asiat selvitäkseen sitten jatkokoulutuksessa. Siis eikö tämä ole selvää? He kaikki ovat käyneet peruskoulun - eikö heillä siis pitäisi olla samat valmiudet?

Kun kuntapoliitikot ovat suuressa viisaudessaan vähentäneet ja vähentäneet koulujen resursseja samaan aikaan, kun ollaan vaahdottu uusien ja upeiden opetusmenetelmien ja uuden opetussuunnitelman kiekuroissa, niin lopputuloksena olemme koulutulosten tavoitteissa vääjäämättä menossa koko ajan alaspäin. Tähän kun lisätään lasten lisääntyvä pahoinvointi, niin ei ole herkkua. Suomalaisten opettajien korkea osaamisen ja myös työsidonnaisuuden taso ei millään riitä paikkaamaan kaikkea.

Ilmiöoppimisesta on paasattu paljon ja siinä on hyvät puolensa, mutta kun se on nykyaikana peruskouluikäisen itseohjautuvuuteen perustuvaa, niin psykologian tohtori Aino Saarisen tutkimuksen mukaan ollaan nyt lähdetty alaspäin. Tämä ei koske kaikkia, mutta se koskee niitä, joilla on ongelmia saada oma oppiminen käyntiin. Saarinen on löytänyt kuusi riskiryhmää: oppimistuloksissaan huolta herättävät pojat, sellaiset oppilaat, jotka ovat paljon pois koulusta, yksinhuoltajien, maahanmuuttajien ja vähävaraisten perheiden lapset sekä matalan koulutustason omaavien äitien lapset. Mitä enemmän näitä riskitekijöitä lapsella on, sitä vaikeampaa hänen on oppia itsekontrolliin, itsenäisyyteen, keskittymiskykyyn, aloitteellisuuteen ja joustavuuteen siinä nykypäivän ihannoimassa itseohjautuvassa oppimistapahtumassa. Koska lapset yleensä ovat melkoisen osaavia digitaalisten härpäkkeiden kanssa, voisi kuvitella, että he innostuvat niiden käytöstä ja sinänsä se on totta. On kuitenkin aika tavallinen ilmiö, että kun open silmä välttää, niin sieltä digilaitteesta löytyy ihan muuta lasta/nuorta kiinnostavaa kuin opiskeltava aihe. Saarisen mukaan se, mitä enemmän digilaitteita käytettiin, sitä huonommin oppilaat pärjäsivät matematiikassa, luonnontieteissä sekä yhteistyöhön perustuvassa ongelmanratkaisussa.

Tässä on nyt suuren suuri vaara, että yhteiskuntamme eriarvoistuu entistäkin enemmän. Koulun pitäisi ihan oikeasti pystyä puuttumaan tähän epätasa-arvon laajenemiseen. On sanomattakin selvää, että kaikki eivät voi oppia kaikkea ja kuten olen sen sadat kerrat sanonut, esittänyt ja nyrkkiä pöytään lyöden sanonut, niin meillä on tehtävä selvä jako oppimiskykyisten ja esim. paremmin käytännön tekemisessä viihtyvien ja osaavien oppilaiden kouluttamisessa. Vaikka emme koskaan palaisi takaisin vielä minun lapsuudessani olleeseen rinnakkaiskoulujärjestelmään, niin askel ja vaikka kaksikin taaksepäin tukisi oppimista, antaisi paremmin mahdollisuuden oppia oman tason mukaan ja niitä asioita, joihin oppilas tuntee kiinnostusta. Koululaitoksemme vaatii nyt ihan oikeasti suuria ponnistuksia ja taloudellista panostusta mm. oleellisesti ryhmiä pienentämällä, erityisoppilaiden auttamisella ja opetustapojen ja -sisältöjen miettimisellä.

Olen nyt kolme kuukautta toiminut resurssiopettajana eli olen yksinkertaisesti antanut joko tukiopetusta tai samanaikaisopetusta sellaisille oppilaille, joille on joku asia syystä tai toisesta ollut hankalaa. On niin taivaan tosi, että mitä aikaisemmin pääsemme vaikuttamaan tuohon oppimiseen, sitä parempi. Tämä oppiminen ei olekaan ollut mikään ilmiöpohjainen riemuvoitto, vaan yksinkertaisesti se, että paikalla on ollut ihminen, joka on nähnyt oppilaan ongelman, ymmärtänyt sen ja vielä kaiken lisäksi tiennyt, miten asiaan voi vaikuttaa. Koulut tarvitsevat osaavia aikuisia, jotka opettamisen lisäksi ovat levottomien ryhmien rauhoittajia ja voivat tuoda tullessaan voimaannuttavan vaikutuksen.