Nyt eivät sitten naispuoliset lukijat loukkaannu. En tarkoita ketään henkilökohtaisesti puhuessani ja kirjoittaessani pahoista ämmistä. Ei ole varaakaan, kun olen töissä paikassa, missä minun lisäkseni on kahdeksan naista ja heti seinän takana huomattava määrä niin ikään naispuolisia työntekijäitä. Ainoa mies minun lisäkseni meidän koululla on talon tekniikasta huolehtiva Kimmmo, joka silloin tällöin piipahtaa talossa eli ei ole siellä jatkuvasti. Itse asiassa en tiedä hänen työnimikettään, mutta muinaisuudessa heitä kutsuttiin talonmiehiksi. 

Asiaan. Paha ämmä on marraskuu. Kuukauden alkukirjaimesta se on lähtenyt. Nimikkeen keksin jo syksyllä vuonna 1982, kun olin ensimmäistä vuottani Vihdissä töissä ja huomasin, että oppilaat käyvät a) väsyneemmiksi ja b) levottomammiksi juuri marraskuussa. Onhan se tavallaan ihan selvää, koska päivät lyhenevät ja pimeys valtaa maatamme eikä ulkonakaan voi oikein tehdä mitään erikoisen järkevää - ainakaan sellaista, mikä hirveästi koululaisia kiinnostaisi.

Tuo marraskuinen pimeys ja loskaisuus on ollut koulutyössä aika rasittavaa koko sen ajan, kun olen tätä työtä tehnyt. Välillä on henkilökohtaisella tasolla ollut helpompia vuosia ~ koko hommahan tietysti perustuu siihen, millainen lukujärjestys itsellä on ja millainen oma luokka sattuu olemaan. Näitä muuttujia on aika paljon. 

Yksi fysiologinen ja todistettu juttu on se, että pimeyden lisääntyessä ihmisen D-vitamiinivarasto hupenee ja se vaikuttaa sitten kaikkeen. Se vaikuttaa niin jaksamiseen kuin palautumiseen ja työinnostukseen. Se oli varmaan se serotoniini, jonka tuotanto tuolla aivoissa heikkenee ja kysehän on siitä iloisuushormonista. Kai se jotenkin niin oli.

Ihan omalla henkilökohtaisella tasollani en ihmeemmin ole koskaan kärsinyt pimeyden tulosta. Lapsena talven tulo tiesi luistelua ja hiihtoa ja enemmän aikaa lukemiselle ja tavallaan myös telkkarin katsomiselle, joskin lapsuudessani ei televisio oikein tarjonnut suuressa määrin katsottavaa. Kuusikymmentäluvulla näkyi vain yksi kanava ja kakkonen saatiin meillä näkyviin vasta joskus seitsemänkymmenluvun alussa. Tavallaan ei ollut aikaa pimeästä kärsimiselle - mainitut harrasteet ja koulu vievät pääosan ajasta ja se riitti.

Aikuisuudessa olen edelleen nauttinut lukemisesta ja myös talviliikunnasta siinä määrin kuin Etelä-Suomen talvet ovat siihen mahdollisuutensa antaneet. Joinakin talvina olen hiihtänyt jopa hyvinkin paljon ja viime talvenakin taisi parisataa kilometriä taittua. Laulu- ja soittohommat ovat olleet merkittävässä asemassa pimeyden sietohommissa ja onhan tuota leffoja ja sarjoja tullut katsotuksi. Viime vuosina olen ehkä hieman enemmän käynyt katsomassa jääkiekkoa ja kuuntelemassa konsertteja ja jopa teatterissa. On tämä talvi mennyt joka vuosi ja sitten yhtäkkiä huomaakin, että päivä paistaa kirkkaasti ja valoa riittää pitkälle iltaan.