Olen minä siitä ennenkin kirjoitellut ja usein ääneen sanonut, että lätkä on maailman paras joukkuepeli. Se hakkaa vauhdissa ja tilanteiden vaihtuvuudessa jalkapallon, koripallon, lentopallon ja pallon mennen tullen. Jääkiekko viihdyttävyydessään vie yhtä lailla aivan kepoisasti kaikki elokuvat ja teatterijutut ja vastaavat, koska niissähän tietää aina kuinka käy. Pelit ovat aina ainutkertaisia ja lätkän nopeus aiheuttaa sen, että pelistä voi olla ihan satavarma, kun pilli viimeisen kerran soi. Salibandy pääsee lähelle samaa, mutta ei kuitenkaan ole niin huikea peli kuin jääkiekko. 

Asenteelliset ja sellaiset, jotka eivät peliä seuraa, tuovat aina esiin jääkiekkoilun negatiiviset puolet. Loukkaantumisista ja etenkin tappeluista nostetaan hillittömät otsikot, mikä etenkin jälkimmäisessä tapauksessa on ihan paikallaan. Jääkiekko on äärimmäisen vauhdikas kontaktipeli, jossa sattuu ja tapahtuu ja tosi usein sattuukin, mutta juuri se kovavauhtisuus tekee sen loukkaantumisalttiiksi. Kovissa vauhdeissa törmäillään ja toisaalta kiekko on pieni ja kova ja huippupelaajat saavat siihen todella rajun nopeuden ja niinpä ikävään paikkaan osuessaan se tekee todella "gutaa".

Tällä kaudella olen katsonut melko monta peliä telkkarista ja yhden hallilla, eikä näissä ole sattunut mitään ihmeellisempää. Äijät toki taklaavat kovaa ja välillä hieman tönivät toisiaan, mutta jokainen pelaaja tietää, että vähäinenkin yliampuminen johtaa jäähyihin, jotka voivat ratkaista pelit ja niinpä jääkiekko on kokonaisuudessaan siistiytynyt siitä, mitä se huonoimmillaan oli. Päähän kohdistuneet taklaukset ja ryntäämiset laidan lähellä aiheuttavat pahimmillaan ikäviä tapaturmia ja niinpä niihin on puututtu sääntöjen ja asennekasvatuksen kautta, mutta eihän näistä kokonaan ole eroon päästy eikä päästäkään, koska myös vahinkoja sattuu. Urheilija tietää, mihin ryhtyy eikä ketään pakoteta ainakaan huipputasolla niihin hommiin. Juniorisarjoissa saattavat kunnianhimoiset vanhemmat kuskata lapsiaan väkisin treeneihin, mutta eihän siitä lopulta mitään tule eli pakotetut karsiutuvat kyllä ajan myötä pois ihan vapaaehtoisesti.

********

Viimeisimmät liigamatsit ovat sujuneet hienosti, kun HIFK on ottanut täyden potin sekä Kärpiltä että SaiPalta ja noussut taas lähemmäksi kärkeä, joka tosin on kahta ensimmäistä joukkuetta lukkun ottamatta hillittömän tasainen ja niinpä parin matsin voitto tai tappio vaikuttavat tämänhetkiseen sarjasijoitukseen radikaalisti.

**********

Tämä viikko on kuitenkin pääosin sujunut nuorten mm-kisoja seuratessa, joskin aika hillitysti, koska ne pelattiin Kanadassa ja aikaeron vuoksi jokainen matsi tuli Suomen aikaan tosi ikävään kellonlyömään. Loppujen lopuksi nuoret suomalaiset selvittivät tiensä jatkoon ensin sensaatiomaisesti puolivälierästä Kanadaa vastaan, välierästä Sveitsiä vastaan ja niinpä loppujen lopuksi he olivat loppuottelussa USA:n kovan tiimin kanssa.

On mahtavaa, kuinka valtavan monet suomalaiset nousivat keskellä yötä seuraamaan nuorten poikasten pelaamista kaukana kotoa. Onhan se toki selvää, koska kyseessä on niin hieno urheilumuoto.

************

Viime yönä kolmen aikaan alkoi suomalaisnuorten huima taistelu. Peli oli alusta alkaen tarkkaa ja korkeatasoista, kuten nyt saattoikin odottaa. Syystä tai toisesta suomalaispojat kuluttivat jäähypenkkiä ja USA sai jopa maalin aikaiseksi, mutta siinä oli molarin häirintää ja maali hylättiin. Ensimmäinen erä päättyi maalittomana.

mm1.jpg

Peli eteni erinomaisen tasaisena ja vauhdikkaana ja siinä kohtaa sitten repesi, kun Jesse Ylönen toisen erän puolivälin jälkeen löi mielettömän lyöntilaukauksen vastustajan maalin yläkulmaan ja kuten Mertaranta aikoinaan sanoi ~ se oli siinä. Jeese Ylösellä on tavoitetta päästä isänsä kanssa samoihin, sillä Juha Ylönen oli Suomen ensimmäisessä maailmanmestaruusjoukkueessa ja sittemmin teki uran NHL:ssä. Muita maaleja ei sitten toisessa erässä tullutkaan. Sellainen negatiivinen juttu kyllä sattui, että joukkueen kapteeni Aarne Talvitie loukkasi jalkansa yrittäessään ahtaasta välistä pelaajan ja laidan välistä ja vaikka hän palasikin kolmannessa erässä hetkeksi kehään, oli hänen pelinsä siinä pelattu.

Kolmannen erän kuudennella minuutilla Otto Latvala sitten vetäisi siniviivalta tarkan rannelaukauksen ja Suomi siirtyi jo 2-0 johtoon. Tuollainen johtohan ei ole amerikkalaisille mikään masennus, vaan pelkästään haaste ja niinpä jenkit rynnivät aika nopeasti tasoihin. Vaan kuinkas ollakaan. Vajaa pari minuuttia ennen summerin soittoa, Kaapo Kakko pääsi pienen myllytyksen päätteeksi nostamaan kiekon pömpelin kattoon ja Suomi siirtyi johtoon. Kiivaasti yrittivät amerikkalaiset saada rakaisua vielä loppuun, ottivat maalivahdinkin pois, mutta eivät saaneet mitään aikaiseksi.

mm2.jpg

Näin siis Suomen 20-vuotiaat lätkäpojat saavuttivat historiansa viidennen maailmanmestaruuden ja näistä viidestä kolme on tullut 2010-luvulla. Ratkaisun kohdalla meno oli kuin aikamiesten finaalin jälkeen - kypärät, hanskat ja mailat lensivät ja hetken päästä yli kaksikymmentä aijän tekelettä oli yhdessä kasassa kiljuen kuin muinaiset tytöt Beatlesin konsertissa.

mm3.jpgmm4.jpg

******

Asiaan kuuluvan hillumisen jälkeen molemmat joukkueet menivät omille siniviivoilleen seisomaan ja kuulemaan maailman upeimman kansallishymnin samalla, kun kolmen parhaan joukkueen omat liput nousivat koristamaan hallin kattoa. Suomalaispojat lauloivat Maamme-laulua sellaisella innolla, että näin entisenä musiikkia opettavana opettajana antaisin äänenkäytöstä noin kympin ja sävelpuhtaudesta noin viitosen, mutta tunteesta 11. 

mm5.jpg

**********

Joukkueen kapteeni Aarne Talvitie kävi lopuksi pokkaamassa "pikkupojan" ja homma oli valmis. Kovin kauan eivät poikaset kuitenkaan saa juhlia menestystään, sillä harmaa arki omissa joukkueissa ja muussa elämään kuuluvassa tohinassa jatkuu mahdollisimman pian. Osa nuorista pelaa jossain päin Kanadaa tai Yhdysvaltoja ja osa sitten Suomessa pääasiassa Liigassa. HIFK:n pelaajista olivat tässä joukkueessa mukana Teemu Engberg ja Anton Lundell.

mm6.jpg

**********

Kuinka moni näistä pojista yltää sitten aikuisena Suomen maajoukkueeseen, NHL:ään, KHL:ään tai muuhun merkittävään jääkiekkotoimintaan jää tietenkin nähtäväksi. Ennusmerkit ovat tietenkin melkoisen hyvät, kun miettii sitä porukkaa, joka voitti viimeksi mestaruuden. Siinä joukkueessa oli sellaisia heppuleita vain pari mainitakseni kuin Patrick Laine ja Sebastian Aho, joiden tekoset NHL:ssä ovat melkoisen tuttua kamaa.

Se, saadaanko Suomesta koskaan ihan niin kovaa maajoukkuetta, joka voisi pärjätä MM-kisoissa on kysymys sinänsä. Meillä on tällä hetkellä viitisenkymmentä NHL-pelaajaa eli heistähän saataisiin tosi kova joukkue, mutta MM-kisojen aikaan änärissä on täysi tohina päällä ja vain heikoimmin menestyneiden joukkueiden pelaajat ovat periaatteessa vapaat tulemaan MM-kisoihin. Osa vapautuneista ei kuitenkaan pääse tulemaan (tai ei halua tulla) joko ihan henkilökohtaisista syistä tai loukkaantumisten takia ja niinpä täydellistä NHL-jengiä ei saada kasaan. Eivät tosin muutkaan maat saa eli tilanne on aika tasan. MM-kisoijen jengi saadaan muutamasta NHL-miehestä, KHL:stä, Elitserienistä, Sveitsin liigasta ja toki kotimaan Liigasta. Mitä tänä vuonna, se jää nähtäväksi?