Nyt on taas aika suurkisojen. Lapsena näitä odotti kuin kuuta nousevaa ja olihan se hienoa sitten seurata suomalaisten menestystä, koska ainahan sitä riitti. Huippu-urheilu oli pitkälle 1970 ja -80-luvuille asti aika amatöörimäistä ja kyllä käytännössä jokainen suomalainen huippuhiihtäjä ja yksilöurheilija muutenkin treenasi ja kilpaili enemmän suuren innon ja kunnian kuin rahan vuoksi. Jääkiekkoilijat ja jalkapalloilijatkin alkoivat nimenomaan 1980-luvuilla etsiä ammattilaisuraa ja ne, jotka onnistuivat pääsemään ulkomaille, tekivät kyllä ihan kunnollisia rahallisia sopimuksia. Suomessa nämä urheilupiirit ovat kuitenkin niin pienet eivätkä taloudellisestikaan niin mahtavia, että ammattilaisuus kannattaisi siinä määrin, että lyhyestä urheilu-urasta voisi saada koko elämän kestävä taloudellinen turva. Edelleenkään näinä aikoina meillä ei ole NHL:ssä pelaavia ja pelanneita kiekkoijoita lukuun ottamatta juurikaan valtavia rahamääriä urheilulla tienanneita. Toki on formulakuskit, jokunen jalkapalloilija, pari golfaajaa, yksi tennispelaaja eli hyvin vähiin ovat suomalaisurheilijoiden suuret ansiot jääneet. Yleisurheilijat ja talviurheilijat ovat jääneet huomattavan vähälle ja vain todelliset maailmanhuiput ovat tienanneet niin paljon, että niillä elää hyvin, mutta ei välttämättä loppuelämää. Aika monelle yksilöurheilijalle (ja on toki joukossa joukkueurheilijoitakin) on käynyt ohraisesti, kun ura on loppunut, rahat eivät riitä pitkälle eikä ole mitään koulutusta eikä osaamista ja niinpä putous arkeen on ollut rankka. Olen sen huomannut haastatteluissa, että suurin osa urheilevien nuorten vanhemmista vaatii, että lapset käyvät koulunsa vähintäänkin toisen asteen päätökseen, koska sieltä on sitten vielä mahdollista urheilu-uran päätyttyä päästä eteenpäin ja huippu-urheilumenestys cv:ssä on kyllä aikamoinen meriitti.

Vuonna 2018 parhaat palkkapussit olivat jääkiekkoilijoilla ja joillakin jalkapalloilijoilla, mutta vain parhaat ansaitsivat kuusinumeroisia lukuja. Nyt hiihdon mm-kisoissa kilpailevista suomalaisista yli satatuhatta euroa ansainneet ovat Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski, Matti Heikkinen ja vielä joukkoon on nostettava Kaisa Mäkäräinen, vaikka ampumahiihto ei olekaan MM-kisojen ohjelmassa. Näin kovat tulot eivät ole jokavuotisia, vaan vaihtelut saattavat olla hurjia. Koska 2018 oli olympiavuosi, ovat tietenkin mitaleille yltäneet Pärmäkoski ja Niskanen korkealla noissa ansioissa.

Onko tämän vuoden MM-kisoista odotettavissa menestystä? Jos mitään romahdusta ei pääse tapahtumaan, niin kyllähän sekä Pärmäkoski että Niskanen (siis Iivo) ovat ne, joilta voi odottaa ihan kärkisijoja. Muut hyvät suomalaishiihtäjät ovat sen verran takana, että mitalipalli eli podium jäänee haaveeksi, mutta 20 joukkoon on monella ihan asialliset mahdollisuudet ja nykypäivän rajussa kilpailussa ja etenkin keskieurooppalaisten ja norjalaisten valtavien taloudellisten ja huippuvalmennuksellisten mahdollisuuksien varjossa sijoittuminen kolmenkymmenen parhaan joukkoon on kova juttu.

Siitä, missä suomalaiset talviurheilijat vielä 1970-luvulla olivat ajatellen maailman parhaita hiihtäjiä ja mäenlaskijoita on pudottu paljon. Syitä on monia. Joukkueurheilu on vienyt lahjakkaimmat. Onhan taivaan tosi, että sieltä saa helpommalla hieman tukevamman palkkapussin ja esim. jääkiekko ja jalkapallo ovat sosiaalista toimintaa. Yksi ikävä syy on se, että suomalaiset ovat keskimäärin aiempaa vetelämpiä ja laiskempia. Lapset saavat kaiken liian helpolla eikä enää tarvitse ponnistella päästäkseen elämässä eteenpäin. Vahvimmat yksilöurheilijat tulevat monessa tapauksessa sieltä, missä on totuttu pienestä pitäen kovaan fyysiseen työhön ja elimistö ja tukirakenteet ovat tottuneet ankaraan rasitukseen. Vetelyyttä lisää sekin, että vapaa-ajan harrastukset ovat lisääntyneet ja tarjolla on niin paljon mukavuuksia. Jos haluaa menestyä urheilijana on tehtävä valtavasti työtä ja motivaatio täytyy tulla syvältä.

sujet-fis-nordic-world-ski-championships