Urut rakennetaan ilmeisesti kestämään. Näin voi päätellä siitä, että Vihdin kirkon yläparven urut täyttivät eilen 90 vuotta. Toki ne olivat valmiit jo huomattavasti ennen tuota päivää, mutta virallinen käyttöönotto tapahtui tässä helmikuun puolivälin kohdilla. Helsingistä oli saapunut ihan Armas Maasalo tekemään ensi kosketusta ja tarkastusta uuteen juhlavaan soittimeen. Onhan niitä pitänyt toki huoltaa ja korjailla, mutta mitäpä teknistä laitetta ei tarvitsisi 90 vuoden aikana hoitaa.

Kirkon yläurut ovat niin sanotut pneumaattiset urut. Niitä on kai monia erityyppisiä enkä ihan tarkkaan tiedä enkä ymmärrä tämän soittimen systeemejä, mutta tuo pneumaattinen on kuitenkin ihan oikea sana. Joskus jotkut soittajat ovat kutsuneet näitä myös reumaattisiksi, mikä johtuu varmasti siitä, että niissä on pienehkö viive eli kun painat soittopöydässä kosketinta, joudut odottamaan pienen hetken - ehkä sekunnin kymmenyksen, että ääni tulee. Meikäläisen tapaiselle harrastajasoittajalle tuo pneumaattisuus oli aika rankkaa, koska esim. Mendellsohnin Häämarssin alkufanfaareissa oleva trioli on todella vaikea soittaa viivästävällä urulla ja niinpä minun trioleissa on usein ollut neljä säveltä kolmen asemesta. Trioli kyllä onnistuu, jos sävelet ovat eri tasolla (vaikkapa c,d ja e), mutta tuossa Häämarssissa on kolme c:tä peräkkäin ja se tekee sen vaikeaksi. Pneumaattisen urun soittaminen on mekaanista urkua helpompi siinä mielessä, että kosketus on aina kevyt. Kun mekaanisessa urussa lisätään äänikertoja, käy kosketus koko ajan raskaammaksi, mutta pneumaattisessa ei. 

urut.jpg 

***********

Eilen illalla järjestettiin sitten urkujen kunniaksi komea konsertti, joka kesti neljä tuntia ~ iltaviidestä yhdeksään . Paikalle oli saapunut seitsemän urkuria, jotka sitten kävivät kukin vuorollaan soittamassa noin puolen tunnin setin. Konsertin järjesti seurakuntamme kanttori Kaisa-Leena Hannikainen ja hän oli kutsunut soittajia niin Vihdistä kuin vähän ulkopuoleltakin. Jo hyvissä ajoin hän ilmoitti somessa, että toivemusiikkia saa toivoa ja niinpä minä kannoin korteni kekoon ja laitoin Kaisa-Leenalle hieman haastetta toivomalla J.S. Bachin Doorisen Toccatan. Se on hieno teos ja sikäli haaste Kaisa-Leenalle, että hän ei ollut koskaan sitä esittänyt, vaikkakin joskus uransa aikana kylläkin opetellut sen. Kaisa-Leena on todella taitava urkuri ja ensiesitys sujui kunnialla. Niinpä koko konsertin aloituskappaleeksi valittu toivebiisini kyllä iski kuulijoiden tunteisiin varmasti hyvin syvästi - jos ei muiden, niin minun ainakin.

Jouduin erinäisistä syistä johtuen lähtemään sitten Kaisiksen vuoron jälkeen kotiin, mutta palasin vähän ennen kahdeksaa kuulemaan kamarikuorokavereideni Jorma Hannikaisen ja Lasse Leppäsen esityksiä. Upeita juttuja he soittivat ~ Jorma oli valinnut mm. Vanhan virren Taalainmaalta ja Lassen ohjelmistossa oli hänen oma sovituksensa yhdestä Iron Maidenin kappaleesta. Koko konsertti päättyi lopulta Lassen soittamaan Bachin g-molli preludiin ja fuugaan, joita minäkin joskus kauan sitten kituuttelin. Ihan loppupäätöksenä paikalle saapuneet ihmiset saivat laulaa molempien kirkossa olevien urkujen säestyksellä virren "Herraa hyvää kiittäkää", johon ylhäällä soittanut Jorma ja alhaalla soittanut Kaisa-Leena vielä tekivät puolen sävelaskeleen (vai oliko kokosäevl, en muista) korotuksen (vrt. Euroviisut).

Koska näiden urkujen käyttöönottovuosi oli 1929, en pitäisi yhtään huonona ajatuksena, että tänä vuonna järjestettäisiin toinenkin vastaava tilaisuus. Tiedän Vihdissä olevan urkureita - niin aloittelijoita kuin kokeneimpiakin soittajia ja heillä varmasti olisi vielä sanansa sanottavana tässä juhlassa. 

Tässä kuvassa vielä illan esiintyjät Lassea lukuunottamatta. Hän tuli ehkä viisi minuuttia tämän kuvan ottamisen jälkeen, enkä tajunnut ottaa vielä siinä kohtaa uutta kuvaa ~ minun moka. Kuvassa vasemmalta  Kaisa-Leena, sitten Jorma, Paula Huju, Santeri Siimes, Henri Hersta ja lopuksi oikealla Elisa Ahola.

soittajat.jpg