Oli kesäloman alku vuonna 1989. Koulut olivat päättyneet kaikkialla Suomessa suvivirteen ilman, että siitä olisi sen enempää kohistu. Minulla oli ollut usein tapana lähteä Kivijärvelle loman alkuviikoilla ja näin oli tarkoitus tehdä myös tuolloin. Juttelin Irmelin kanssa, että voisi olla mukava mennä ajelemaan Essin kanssa Ruotsiin muutamaksi päiväksi. Taustalla oli edellisen kesän koko perheen matka Kolmårdeniin ja Gotlantiin, mikä oli äärimmäisen onnistunut reissu ja siksi oli ihan intoa mennä uudestaan. Kerttu oli ihan melkein vielä vauva ja Paavo-Pekkakin vasta pikkuista vaille neljä. Irmeli ajatteli, että ei lähtisi matkaan pikkuisten kanssa ja ehdotti minulle ihan heittona, että älkää menkö minnekään Ruotsiin, vaan hypätkää lentovehkeeseen ja menkää vaikka Kreikkaan. Eipä tiennyt rouva, mitä sai aikaiseksi.

No, minä siltä istumalta katsomaan Hesaria - eihän siihen aikaan ollut mitään internetteriä - ja sieltäpä löytyi ihan älyttömän halpa matka Kreetalle, Agios Nikolaokseen. Olin niihin päiviin ajatellut, että en kuuna päivänä mene minnekään Etelä-Euroopan lomaparatiiseihin - Suomi saisi riittää. Enhän minä ollut käynyt Ruotsissakaan kuin kolme kertaa elämäni aikana ja olin silloinkin sentään jo 32-vuotias.

No niin. Siinä kävi sitten niin, että varasimme saman tien sen Agios Nikolaoksen reissun ja matka suureen tuntemattomaan oli edessä. Olin jo aiemmin ilmoittanut äidille, että tulen Essin kanssa käväisemään juhannusviikolla ja nyt sitten soitin hänelle, että emme tulekaan, kun pääsi käymään niin, että piti lähteä Kreikkaan. "Oho", sanoi äitini hieman pettyneen kuuloisesti ja sitten jotain höpötettyämme puhelu päättyi. Meni muutama minuutti ja äiti soitti: "Ottakaa minut mukaan!" Minä siihen, että jos vaan saan onnistumaan, niin totta kai se käy. Soitto Finnmatkoille ja homma onnistui ja niin meitä oli meidän perheessä lähtemässä kolme sukupolvea ensimmäisen kerran kautta aikain Kreikkaan.

Pientä tohinaa siinä oli ennen lähtöä, kun piti hankkia passi. Enhän minä ollut ikinä missään käynyt ja niinpä en tietenkään omistanut moista asiakirjaa. Poliisilaitokselta sain kuitenkin nopeasti vaaleanpunaisen pikapassin, johon Essi merkittiin mukana seuraavaksi lapseksi. Kirkkoherranvirastosta piti hakea virkatodistukset. Toinen iso juttu oli rahanvaihto. Eihän silloin ollut euroja, vaan markat täällä ja drakhmat Kreikassa. Summia en enää muista, mutta melkoiseksi roopeankaksi siinä itsensä tunsi, kun taskussa oli yhtäkkiä useita tuhansia.... no niin, drakhmoja.

***********

Matkan päivämääriä en enää muista eikä muistiinpanojakaan ole. Juhannusaatto siellä kuitenkin vietettiin eli kesäkuun puolivälin kintereissä se reissu tapahtui. Sitäkään en millään muista, miten pääsimme lentokentälle ja oliko meillä aamulähtö vai joku muu. Maalaispojalle oli ihan riittävästi ihmeteltävää siinä hommassa. Lensimme Finnairilla, mutta kone oli kylläkin Kar-Airin kone - ilmeisesti Finnairin yhteistyökumppani siihen aikaan. Se oli iso vekotin. Oli paikkoja vasemmalla, keskellä ja oikealla. Meillä oli keskipaikat. Lentoemännät kuljettivat kärryjään kätevästi kahdella käytävällä.

Silloin ei ollut vielä EU:ta eikä muutakaan Euroopan yhteisöä (siis Suomella) ja niinpä meidän piti täyttää ennen laskeutumista jotkut maahantulokortit. Oli kyllä huikeaa laskeutua, kai se oli Iraklionin kenttä, ja sitten tulla koneesta ulos kerrassaan erilaiseen ilmastoon ja oloihin, mihin oli tottunut. Kiinnitin huomioni heti ensi vilkaisulla, että aurinko paistaa niin korkealta, että varjo on melkoisen mitätön.

Siitä sitten passintarkastukseen, mikä sekin oli merkittävä tapahtuma. Virkailija katsoi tuimana meitä ja sitten suurieleisesti jysäytti passiin maahansaapumisleiman ja seuraavaksi ihmettelemään matkalaukkuhihnaa. Laukut tulivat ajallaan ja sitten mentiinkin ulos, missä vihreäasuiset oppaat neuvoivat meitä. Bussi löytyi ja muistan koko menomatkan ihmetelleeni jyrkkiä rinteitä ja kuivaa maastoa, pieniä puun käppyröitä ja merta siellä, missä se näkyi. Upeaa se oli.

Agios Nikolaoksessa asetuimme sitten hotelli Aritiin, mikä yllätti minut, koska se olikin aprtementos-juttu eikä mikään satakerroksinen hienoushotelli. Meidän huoneustomme oli aika suuri - yksi makkari, keittiö, kylppäri ja iso olohuone. Hotellin päärakennuksessa oli ravintola ja sen vieressä iso uima-allas. Matkaa keskustaan (Pohjattomalle järvelle) varmaan kilometri.

liisaessikr1.jpg

Essi oli juuri keväällä täyttänyt seitsemän eli oli menossa kouluun syksyllä. Äiti oli vielä työelämässä televirkailijana, silloin 57-vuotias. Oli ensin vähän vaikea keksiä, mitä tekisimme, mutta hyvin pian löytyi uima-allas ja hotellin ravintola eli viihdepuoli ja nälänhoito saatiin äkkiä pakettiin.

Allas oli täynnä lapsia ja kun muutaman kerran heittelin Essiä altaan matalassa päässä, niin kohta siinä oli jono, kun kaikki halusivat, että heittelisin heitä. Siinähän tuli kunnon jumppa. Altaan reunalla tutustuimme äkkiä ihmisiin ja yhden perheen kanssa pidimme sitten kevyttä yhteyttä usean vuoden ajan. Heillä oli pari tyttöä, joista toinen oli kuta kuinkin Essin ikäinen.

Minulla oli vielä tuohon aikaa juoksuaika, mutta aika pian tajusin, että en kykene helteessä lenkkeilemään ja niinpä tein muutaman aamuna vastoin tapojani eli kävin varhain aamulla juoksemassa ja siinä samalla opin tuntemaan ympäristöä.

sakkekr1.jpg

*******

Aika pian löysimme reitin keskustaan, missä söimme muutamana iltana ja katselimme maisemia. Eräs kotikuntani koulukaveri oli siihen aikaan Aurinkomatkojen Kreetan kohdepäällikkönä ja tapasinpa hänetkin.

Retkeilimme jossakin siellä Lassithin tasangoilla ja Kritsan kylässä - muistaakseni. Kylässä oli monia pieniä puoteja, mutta enhän minä mitään ostellut - silloinkaan. Tuntui turhalta - niin kuin nykyäänkin. Kävimme tuossa seuraavassa kuvassa näkyvässä kirkossa, mutta äiti ei tykännyt. "Vanhoja, pimeitä, homeisia rotiskoja", hän sanoi.

liisakr1.jpg

***********

Essi ja minä vietimme yhden autoilupäivän hotellin altaalla kohtaamamme porukan kanssa. Missä ajoimme - en muista ollenkaan, mutta mukavaa oli. 

Kävimme sitten pienellä meriretkellä - äiti, Essi ja minä. Ei se silloin mitenkään omituiselta tuntunut, mutta retkikohteesta tuli sittemmin maailmanmainetta niittänyt paikka - kyseessä oli Spinalongan saari, josta Victoria Hislop kirjoitti kirjan ja josta kreikkalaiset tekivät upean tv-sarjan. Aika raunioinahan koko paikka oli, mutta toki sen kaikista rakennuksista ja jutuista pääsi hyvin selville. Essi-parka oli luullut, että tauti voi tarttua sieltä saarelta, mikä varmaan jossain määrin mietitytti. Mistäpä sitä aikuinen olisi voinut tietää, mitä lapsen päässä liikkuu.

Loma sujahti loppujen lopuksi nopeasti ja paluumatka koitti melkein yllättäen. Mitä toin tuliaisiksi - en muista, mutta kaiketi jotain. 

******

Vaan kylläpä aiheutti melkoisen jälkiseuraamuksen tuo reissu. Kun vielä joitakin vuosia aiemmin olin tosiaankin ollut aivan varma, etten ikinä matkusta minnekään Etelä-Euroopan maahan, niin siinä kävi sitten niin, että kutakuinkin tarkalleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin minulla on yli 40 matkaa tehtynä sinne eri puolille maata, joskin Santorinille eniten. Olen tuolla Välimeren alueella käynyt Kreikan lisäksi Espanjassa, Ranskassa ja Italiassa, mutta ei niistä mikään ole likikään iskenyt mieleen samalla tavoin. Ranskasta pidän, mutta Espanjaan en mene enää ikinä, ellei ole todella hyvää syytä. Italiaan olemme suunnitelleet menoa vielä joskus. 

Kreikan kielestä tuli myös yhdenlainen "riippakivi". eihän sillä sinänsä tee yhtään mitään, mutta niin vaan minä vuodesta toiseen menen oppitunneille ja hitaasti, mutta varmasti opin koko ajan lisää. Selviän jokapäiväisestä elämästä, mutta vielä ollaan kaukana esimerkiksi enkun tai ruotsin tasosta.

Ruoka, meri, ihmisten ystävällisyys, suunnaton historia, ilmasto, kasvillisuus, meren ja maan yhteys - siinä on vielä lisätäkseni paljon hyviä syitä, mikä saa minut vuosi toisensa jälkeen etsimään Kreikasta sopivaa lomakohdetta Santorinin lisäksi. Kuinka usein vielä tulen sinne menemään on arvoitus, mutta jos ei mitään mullistavaa tapahdu, niin eipä aikaakaan, niin viisikymmentä kertaa täyttyy.

liisakr2.jpg