John Cameron Fogerty on 74-vuotias muusikko Yhddysvalloista. Minun ikäpolveni tietää herran tarkalleen, koska kyseessä on 1960-luvun lopulla valtavaan suosioon nousseen Creedence Clearwater Revivalin sydän, aivot ja sielu. Mies, joka karjui omalla hyvin persoonallisella äänellään typerän yksinkertaiset rokkibiisit koko länsimaisen rock-kulttuurin keskiöön. Mies ja bändi, jotka kykenivät kolmen-neljän soinnun peruspaukutuksilla tekemään hittejä toisensa perään välillä coveroiden joitakin aikansa supertähtiä. Yhtään mitalia ei himmentänyt se todellinen huippujuttu, että Fogerty porukoineen pääsi esiintymään legendaariseen Woodstockiin.

Minä olin fanaattinen CCR-fani poikasena. Bändi tuli tutuksi ehkä vuonna 1968 tai viimeistään 1969, jolloin Fogertyn moottorisahaääni pureutui syvälle korviini meidän vanhasta keltaisesta putkiradiosta.  En kyllä silloinkaan tykännyt kaikista biisesitä, mutta ihan riittävän paljon tuota hittitykitystä riitti ja kun niitä ei päässyt kyllästymiseen asti kuulemaankaan, kun meillä ei ollut levysoitinta eikä siinä 60-70-luvun vaihteessa yleistynyttä c-kasettilaitettakaan. Kelanauhuri oli ja siihen nauhoitettiin hyviä biisejä, jos satuttiin olemaan kohdalla. Biisejä kuultiin siis pääosin radiosta, kun vaan sattui kohdalle, mikä ei välttämättä ollut kovin paljon. Suosikista ja Introsta katsottiin kuvia ja hämmästeltiin, kuinka niin kiltin näköisestä miehestä lähti sellainen ääni. Ehkä sekin minulle selviää, kun saan tuon Fogerty-kirjan luetuksi - se odottaa juuri yöpöydällä kahden muun kirjan valmiiksi saamista. Eaglesin Don Henley onnistui tekemään äänestään melkoisen käheysraspin nuorena poikana yrittäessään karjua esikuviensa biisejä samoissa sävellajeissa vielä äänenmurroksen ollessa jossain määrin kesken. Hän tosin onnistui tekemään legendaarisen Eagles-soundin tällä hieman kyseenalaisella keinolla, mutta ihan sallittuahan joskin riskaabelia tuo on.

Lapsena/nuorena oli toki suuri haave päästä kuuntelemaan joskus maailmassa noita staroja. Itse asiassa ne olivat järjettömiä haaveita sen ajan mittapuussa, mutta niin vaan näihinkin sfääreihin ovat suomalaisille avautuneet suhteellisen helpot mahdollisuudet, jos vaan raaskii maksaa nuo melkoisen suolaiset pääsylippuhinnat. Fogerty teki nyt kymmenennen keikkansa Suomeen eli hän itse asiassa varmaan pitää suomalaisesta, asiantuntevasta yleisöstä. Jos olisi huonoja kokemuksia, tuskin hän olisi tullut tänne näin usein. Nyt on tähän hengenvetoon todettava, että en olisi koko keikalle lähtenyt, jos ystäväni ei olisi niin innostunut fani. Hän hommasi lipun minulle, itselleen ja kolmelle muule ja siellä sitä sitten nökötettiin Hartwall Areenan penkillä.

foge1.jpg

********

En enää näin vanhemmalla iällä ole seuraillut John-herran uraa, vaan olen iloisesti tyytynyt satunnaisesti kuuntelemaan vanhaa CCR-kamaa ja siinä mielessä tuo tiistainen 8500 kuulijalle esitetty keikka oli omiaan. Kun kaikella kunnioituksella kuuntelemme Fogertya, niin jos ei biisejä tuntisi, syntyisi pieni tunne siitä, että aploteerauksien jälkeen lauletaan kuta kuinkin sama kappale eri sanoilla. Ihan näin se ei ole, mutta hieman karrikoiden on. Illan biisilista oli suurimmaksi osaksi noita vanhoja minullekin tuttuja ja omaan Oldman-ohjelmistooni kuuluvia kipaleita. Laitetaanpas tähän Soundi-lehdestä lainaamani biisilista. Kaikki muut tiesin paitsi kahdeksantena esitettyä Blue Boyta.

1. Born on the Bayou (CCR)
2. Green River (CCR)
3. Lookin’ Out My Back Door (CCR)
4. Susie Q (Dale Hawkins)
5. Who’ll Stop the Rain (CCR)
6. Hey Tonight (CCR)
7. Up Around the Bend (CCR)
8. Blue Boy
9. Rockin’ All Over the World
10. I Heard It Through the Grapevine (Gladys Knight & The Pips)
11. With a Little Help From My Friends (The Beatles)
12. Long As I Can See the Light (CCR)
13. My Generation (The Who)
14. Good Golly Miss Molly (Little Richard)
15. Everyday People (Sly & The Family Stone)
16. Dance to the Music (Sly & The Family Stone)
17. Give Peace a Chance (Plastic Ono Band)
18. The Star-Spangled Banner
19. Run Through the Jungle (CCR)
20. Keep On Chooglin’ (CCR)
21. Have You Ever Seen The Rain? (CCR)
22. Down On the Corner (CCR)
23. The Old Man Down the Road
24. Fortunate Son (CCR)
——–
25. Bad Moon Rising (CCR)
26. Proud Mary (CCR)

***********

Keski-iältään nähdäkseni hyvin vanhaa murrosikää edustanut yleisö palkitsi kaikki biisit laulamalla mukana ja antamalla kunnon aplodit joka biisin jälkeen. Eikä syyttä. Bändi oli todella loistava ja Fogerty itse ikäänsä nähden huippukunnossa, vaikka muutamaan kertaan korkeat äänet jäivät alle ja ääni oli pettää (mitä toki sattuu nuoremmillekin laulajille ja live on aina live), mutta aina hän sai kuviot korjatuksi ja lämpeni hyvin loppua kohti. Encoret olivat vallan raikasta tykitystä ja hämmästyn, jos joku poistui Hartwallilta pettyneenä.

foge2.jpg

*****

Minulla ei ole maailman tähdistä suurta kokemusta. Itse asiassa se on hyvin pieni, vaikka olenkin paljon musiikkia kuunnellut ja harrastanut. 2001 kävin kuuntelemassa maailman parasta bändiä eli The Eaglesia ja 2003 (tai 2004) itse The Bossia eli Bruce Springsteenia ja nyt Mr. Fogertya. Kaikki ovat olleet loistavia eli kalliit liput eivät siinä mielessä ole harmittaneet, kuten ei mikään muukaan. Eaglesista voi kyllä todeta, että he kopioivat omia levyjään, kuten Fogertykin melko paljon. Brucen keikkaa en sillä tavoin muista. 

Jos mihinkään pitäisi verrata, niin suomalaisten lavojen suuren suuri taituri, Anssi Kela, on huomattavasti parempi. Hänen ja bändinsä virtuoosimainen muuntautumiskyky ylittää kyllä Fogertyn bändin taidot moninkertaisesti. Anssin porukka tekee joka keikalla biiseistä uusia versioita ja yllätyksellisyys on aikamoista. Ne, jotka jotenkin nyt hymähtävät tälle väitteelle, eivät ole kuulleet Anssin livekeikkoja ja monella suomalaisellahan on muutenkin Anssista käsitys:" Kuulematta paskaa!" Oma arvonsa tällekin. Ja ollaan sitten a cappellasta mitä mieltä hyvänsä, niin kyllä Club for Five on huikeasti taidokkaampi kuin Fogertyn kuviot eli jos pitäisi valita, kyllä CFF voiton veisi. Anyway - olihan tuo mahtava kokemus, joten kiitokset herra Fogertylle, jos nyt satut tätä lukemaan.