KD:n puheenjohtaja Sari Essayah on huolestunut tämän päivän keskusteluilmapiiristä. Hän on huolissaan kansalaisten hiljalleen kaventuvasta sananvapaudesta. Samaan hengenvetoon hän antaa kaksi esimerkkiä, joista ensimmäinen koskee laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, jossa jotkut pyrkivät määrittelemään jatkuvasti, mitä ja millä tavoin muut ihmiset saavat puhua ja julkistaa mielipiteitään. Toinen esimerkki liittyy tällä hetkellä vilkkaana liikkuvaan keskusteluun kansanedustaja Päivi Räsäsen julkaisemien tekstien tutkimisesta.

Minä en edelleenkään näe sananvapauden kaventumista. Se, että ihmiset ovat netissä tottuneet kirjoittelemaan hyvin härskisti ja sitten joutuneetkin vastuuseen kirjoituksistaan antaa liian helposti kuvan kavennetuista oikeuksista. Kyllähän Suomessa saa kirjoitella ja sanoa edelleen hyvin vapaasti, mutta aika monella on hämärtynyt sellainen seikka, että jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa sanomisistaan ja julkaisuistaan. Miten korkealla rima on, kun aletaan ajattella kunnianloukkauksia, on ihmisen itse harkittava ennen kuin painaa enteriä tai puhelimen lähetä-komentoa. Jos meillä Suomessa ei rajoiteta sanomisten ja kirjoitusten sisältöä, alkavat melkoiset törkytalkoot, jotka eivät missään olosuhteissa johda hyvään. Päivi Räsänen on toki vakaasti uskonsa asialla ja selittää kirjoituksiaan sen perusteella, mutta Suomea ei kuitenkaan kenenkään uskonnollisuus hallitse, vaan meillä on perustuslaki. Onko Räsäsen kirjoituksissa tapahtunut kiihottamista kansanryhmää vastaan, jää syyttäjän harkittavaksi? Kaikilla ihmisillä on oikeus oman uskonnon harjoittamiseen ja he saavat myös olla eri mieltä, mutta kannanottojen soisi olevan joka tapauksessa maltillisia, että sitten ei tarvittaisi muutenkin ruuhakautuneita oikeusinstansseja rasitella.

Asioista keskusteleminen ystävälliseen sävyyn on minun kokemusteni perusteella huomattavasti hedelmällisempää, vaikka se ei veisikään ihan ideaaliin ratkaisuun. Koulumaailmassa näitä sanomisten ja kirjoitusten aiheuttamia ristiriitoja on saanut vuosien varrella enemmän tai vähemmän selvitellä ja ne vievät aina älyttömästi energiaa, mikä sitten näkyy siinä, että aikaa opettamiselle jää huomattavasti vähemmän kuin opettaja on suunnitellut. Vertaissovittelun tullessa kouluun, saatiin hyviä tuloksia, mutta jos ristiriidat ovat hankalia, eivät oppilaat pysty millään selvittelemään toisten oppilaiden riitoja, kun siihen eivät helpolla pysty opettajat, oppilashuolto ja vanhemmatkaan. 

Kun vertaan tätä hetkeä vaikkapa opettajaurani alkuun (vuonna 1981), ovat muutokset aikamoisen radikaaleja. Toisaalta olemme vapautuneempia ja avoimempia keskustelulle vailla toisen maailmansodan jälkeisten aikojen konkreettisia painajaisia, mutta toisaalta keskustelukulttuuri on petomaisempaa ja asiat jäävät liian helposti vellomaan ja aiheuttavat varsin ikäviä seurauksia. Kyllä täällä työtä riittää.