Nyt on pitkäperjantain ilta. Melkoista valitusta seinien päälle kaatumisen tunteessa saa kuulla radiosta ja lukea somesta ja vaikka mistä. Liikkumaan ja kavereiden kanssa hengailemaan tottuneet ihmiset tuntuvat olevan ihan täysin hukassa, kun yhtäkkiä ollaan tällaisen tilanteen edessä.

Olen kovasti pohtinut tätä juttua, kuten varmaan kaikki tai ainakin monet maailman ihmiset. Vääjäämättä minulle ihan subjektiivisesti tulee sellainen olo, että eikö mikään riitä omassa elämässä. Tylyä ~ kyllä. Minäpä kerron ja peilaan tätä juttua siihen aikaan, kun olin nuori ja hyvin levoton. Nykyään olen vanha ja pelkästään levoton.

Nuoruudessani ajanvietteet kodin piirissä olivat vähäisiä etenkin verrattuna nykypäivään. Tietenkään ei ollut nettiä eli yhteyksiin kavereiden kanssa ei päässyt mitenkään. Oli meillä puhelin, mutta sillä soittaminen oli kallaista ja sitä käytettiin vain tärkeisiin asiointeihin. Puhun tässä nyt 1960-luvun loppuvaiheista ja koko 1970-luvusta käytännössä. Oli meillä televisiokin, mutta siinä näkyi vain ykköskanava jonnekin 60-70-lukujen vaihteeseen saakka ja kakkonen alkoi näkyä joskus 1970-luvun alkuvuosina. Ohjelmia ei voinut tallentaa. Tuskin oli keksittykään vielä sellaista kotikäyttöön sopivaa laitetta eikä sitä paitsi ollut värilähetyksiä. Radiosta tuli kaksi kanavaa ja nuorisolle sopivia ohjelmia ei mitenkään erikoisesti. Tylsyyteen vaipuminen oli ilmeisen olennaista. Kirjasto oli toki olemassa ja siellähän oli paljon ajanvietettä, mutta kun se homma ei sopinut kaikille. 

Minun  nuoruudessani ei matkusteltu kovinkaan merkittävästi ja pienellä kotipaikkakunnallani ei ollut juurikaan nuorisolle harrastuksia. Hyvin omavetoistahan se touhuaminen oli. Kavereiden kanssa hengattiin ja touhuttiin. Niissä asioissa ei pahemmin olisi tällainen poikkeustilanne vaikuttanut.

Tänäänkin on valiteltu siellä ja täällä vaikka mistä. Silloin ennen pitkäperjantai oli hyvin synkkä päivä. Uskonnollisuuden merkitys näkyi ja käytännössä kaikki oli kiinni ja oltiin todella hiljaisessa tilassa. Jeesuksen ristinkuolema oli päivän sana. Ehkä pahinta kaikessa oli se, että ei saanut mennä mihinkään - ei ulos eikä vallankaan kavereille. Telkkarin ja radion ohjelmisto oli synkkää - tosi mustaa.

Vielä 1980-luvun lopullakin pitkäperjantai näkyi siinä, että ravintolat, leffateatterit ja tanssipaikat ja kaikki muutkin huvittelupaikat olivat kiinni. Suomessa oli hiljaista. Television tarjonta oli edelleen melkoisen rajoittunutta ja niinpä esimerkiksi ajan suosikkiohjelma, Dallas, joka normaalisti tuli perjantaisin, ei tullut ollenkaan.

Minua ihmetytti todella paljon, kun aloin lukea lehdestä, että ihmiset menivät hullunaan Lappiin pääsiäisenä hiihtämään, laskettelmaan ja riehumaan - luvalla sanoen. Sellainen soti täydellisesti minun maailmaani vastaan. Olin hiljalleen alkanut antaa periksi sille, että pitkäperjantaina saattoi mennä jonkun läheisen luo kylään, mutta että jonnekin lomatouhuun - ei kerrassaan.

Meidän ikäpolvemme tottui näihin poikkeusjuttuihin, koska ne olivat itsestään selviä asioita. Eiväthän kaikki kuuluneet kirkkoon ja kirkkoon kuuluvistakin suuri osa oli ei-uskovia, mutta asiaa kunnioitettiin ja siihen suhtauduttiin kuitenkin vakavuudella. Nämä päivät vietettiin hieman synkkänä, mutta ne vietettiin, koska näin oli tapana.

Juuri nyt jaksan ihmetellä, kuinka ihmiset niin hirveästi valittavat sitä, että ei ole mitään tekemistä. Ajatellaanpa oikeasti. Kaikilla on kännykät, telkkareista näkee miljoona kanavaa ympäri vuorokauden, ohjelmia voi tallentaa, on dvd.t, musaa voi kuunnella omaan makuun niin paljon kuin huvittaa, lukemista löytyy netistä ja onhan niitä kirjojakin vielä olemassa. On olemassa kaiken maailman pleikkarit ja äksäpoksit ja mitä niitä nyt onkaan. Tekemistä on enemmän kuin ehtii tehdä. Sittenkin vaan ihmiset valittaa, vaikka poikkeustilan aiheuttaja on oikeasti paha juttu.

Ei näitä poikkeuslakeja ole ihmisten kiusaksi asetettu, vaan suojelemaan kansaa. Näin oli 80 vuotta sitten, kun sota riehui maassamme. Erotuksena sodalle ja tälle pandemiaharmille on se, että tiedämme virusongelman hiljalleen väistyvän. Ei se niin kauan kestä kuin sotatila silloin 80 vuotta sitten. Nyt pitäisi oikeasti kasvaa hieman ja työntää oma itsekkyys syrjään ja tsempata tosissaan, ja odottaa rauhassa, että  kansa maan pääsisi taas nopeasti takaisin normaaliin elämään ja korona laitettaisiin hissan kirjojen kansien väliin yhtenä niistä pahoista kriiseistä, jotka meihin iskivät.