Olen ihan lapsesta saakka tykännyt kirjoittamisesta. Muistan jo alle kymmenvuotiaasta saakka kyenneeni ilmaisemaan ajatuksiani paremmin laittamalla sanoja peräkkäin paperille. Nykyään osaan toki puhuakin, joskus ihan liikaakin, mikä tietenkin johtuu työni mukana oppimastani tavasta, mutta varmasti myös sittä, että olen elämässäni kehittynyt jossain määrin. Miettiessäni lapsuuttani ja nuoruuttani, muistan jääneeni aina alakynteen keskusteluissa johtuen kai tavastani esittää asiat itseriittoisen tietäväisenä, koska luin tietokirjoja ja olin asiasta kuin asiasta hyvin faktatietoinen.  Muistan kokeneeni sellaisia asioita, että keskustelukumppani ei ymmärtänyt, mitä puhuin ja aika moni teilasi keskusteluyritykseni väittämällä minun keksineen juttuja. Muistan aikuisten puhuneen, että puhetapani oli hyvin pikkuvanhaa, mikä varmaankin tarkoitti tuota tarkkaa faktapohjaa, mikä ei tavallisille lapsille niin tyypillistä ollut. Jotain omituista minun käyttäytymisessäni oli silloin ~ vielä enemmän kuin nykyisessä.

Kirjoittamisen into on kuitenkin aika suuri, vaikka en tavallaan tee mitään järkevää ilmaisua - annan vaan tajunnanvirran viedä eteenpäin. Oli niin tai näin, on kirjoittaminen minulle luontevampaa kuin puhuminen, koska joka tapauksessa näitä sanoja voi ottaa vielä takaisin, jos huomaa poikenneensa varsinaiselta uralta. Tätä blogiahan olen kirjoittanut vuodesta 2006 saakka, vaikka sitä ei enää mistään löydäkään. Olen tallentanut itselleni kaikki kirjoitukset, joita on kaikkiaan muistaakseni yli 2000 sivua. Ei niitä kukaan koskaan lue, mutta enpä aio niitä hävittääkään. Kaikki ovat pilvessä ja lapset tietävät, mistä ne löytyvät. On siinä perheemme historiaa kohta 15 vuoden ajalta.

Olen lukenut jännäreitä ihan pienestä alkaen. Kahlasin kaikki kirjaston minua kiinnostaneet kirjat läpi hyvinkin ennen kuin täytin viittätoista ja vaikka vuosien aikana on lukuinnostus välillä ollut hieman hiljaisempaa, olen aina lukenut runsaasti. Ihan tässä kuitenkin pitää sanoa, että en suinkaan lue pelkästään jännäreitä - ihan paljon muutakin, mutta vaimoni lanseerama "tapa ja kuole"-genre on kyllä hyvinkin minulla matkassa koko ajan.

Kansakoulussa kirjoitin jo hyvinkin vauhdikkaita tarinoita, missä mentiin lujaa ja menetettiin usein tajunta. Kirjoitin pääasiassa minä-kertojan asemassa ja sankaruus oli kyllä enää viittaa vailla. Kansakoulun kolmannen ja neljännen luokan opettaja ei oikein arvostanut niitä tarinoita, koska hänen ajatusmaailmansa oli melkoisen ahdas. Päästyäni oppikouluun ja saadessani äidinkielen opettajaksi taitavan Leila Palosen, muuttui palaute. Leila kiinniitti huomiotaan tärkeisiin asioihin eli lauserakenteisiin, oikeinkirjoitukseen ja kieliopillisiin kekkuroihin. Nykyään jopa valtakuntamme päälehdissä on tavattoman paljon kirjoitusvirheitä sekä kieliopillisia kämmejä, mikä osoittaa selkeästi sen, että äidinkielen opetuksessa on oikeinkirjoitus- ja kielioppisäännöt jätetty vähemmälle. Toki vastineeksi kouluissa opetetaan suurten kokonaisuuksien hallintaa paljon paremmin, mikä ehkä kokonaisoppimisen kannalta on paremmin kuin 50 vuotta sitten. 

Sain eilen veljeltäni etanapostissa muutaman tarinan, jotka olen kirjoittanut oppikoulun toisella ja kolmannella luokalla, mikä siis vastaa nykykoulun kuudetta ja seitsemättä luokkaa. Hän oli penkonut äidin jäämistöä ja löytänyt sieltä nuo aineet. Kun vertaan omia kirjoituksiani nykylasten vastaaviin, näkyy tuo mainitsemani kieliopillisten asioiden opettamisen tarkkuus erinomaisen hyvin. Oikeinkirjoitus on minulla jo tuossa iässä ollut huomattavasti paremmassa formussa kuin nykypäivän lapsilla. Mielikuvitusta ja kirjoista lainattuja sanontoja on melko viljalti, vaikka eiväthän nuo tarinat sen kummallisempia ole kuin nykylapsilla. Kirjoitan lähiaikoina puhtaaksi kaikki nämä veljeni lähettämät kolme tarinaa puhtaaksi tähän blogiin. 

tarina.jpg