Seurakuntamme entinen kanttori, musiikkineuvos, director musices, maailman Verdein mies, Kapellin mestari, historian tuntija Martti Kilpeläinen menehtyi viime viikolla vakavaan sairauteen. Masa, kuten häntä yleisesti kutsuttiin, kertoi sairaudestaan avoimesti eikä se kyllä keneltäkään hänet tunteneelta olisi huomaamatta jäänytkään. Sen verran hänen reipas ulkomuotonsa siinä meni huonompaan suuntaan.

Muutimme tänne heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1982 ja Masa oli melkein ensimmäisiä tuttujani tässä kunnassa. Menin kirkkoon sunnuntaina 8. elokuuta ja kapusin urkuparvelle. Masa tuli sinne, nyökkäsi ystävällisesti tervehdyksen ja yhteiset kuviomme alkoivat sen aamun jälkeen. Minähän veisasin minkä palkeista irtosi ja kuultuaan nuoren ja silloin vielä raikkaan tenorin ääntelevän kohtuudella nuottien mukaisesti, värväsi kanttori minut saman tein siitä istumalta Vihdin kantaattikuoroon. Kantaattikuoron riveissä opin monia uusia asioita kauniista kirkkomusiikista ja sen mitä se jätti minulle ikuisesti sieluun, oli Gabriel Faurén Requiem, jota Masan johdolla tehtiin monen monena vuonna ja lopulta saatiin esittää se kokonaisena ja vielä muistaakseni solisteja myöten vihtiläisvoimin.

Lauloin kantaattikuorossa muutaman vuoden, mutta jossain kohtaa halusin kokeilla sellaista touhua, jota Masan kanssa pystyi tekemään. Hänhän johti Vihdin Kapellia ja minä osasin sen verran soittaa viulua, että kehtasin kysyä mahdollisuutta saada kokeilla noin nelosviulun pulttia. Aika harvassa paikassa tuollainen orkesterijuttu onnistuisi, mutta meilläpä onnistui. Orkassa soitti silloin myös ihan lapsia ja koska soittotaito oli tietenkin vielä kehitysasteella, kirjoitti Masa jokaiselle soittajalle sovitukset soittotaidon mukaan. Kuinka moni näistä lapsista loppujen lopuksi valitsikaan elämänurakseen musiikin ja kuinka moni sai elinikäisiä ystäviä, joilla kaikilla oli yhteinen nimittäjä ~ Kapelli? Todennäköisesti kaikkien kuulijoiden iloksi jouduin lopettamaan Kapellissa ja ylipäätään muutenkin viulun soittamisen pahan hartsiallergian takia, mutta hieno kokemus se kuitenkin oli. Ei se missään muualla olisi onnistunut.

Pidin 90-luvulla välillä taukoa kuorohommista monistakin syistä, mutta jossain vaiheessa palasin takaisin tenoririviin ja pääsin kokemaan yhtä Masan suurimman haaveen toteutumista. Ihan pieni se haave ei ollutkaan. Jo Sibelius-Akatemiassa, ehkä aiemminkin, hän oli vaikuttunut Giuseppe Verdin Requiemista ja lopulta hän halusi johtaa tuon käsittämättömän hienon ja vaativan messun. Toive toteutui ja voin sanoa olleeni aika sfääreissä, kun lopulta saimme esittää sen täpötäydessä Vihdin kirkossa. Merkityksellistä oli myös se, että äitini tuli lastenlapsia katsomaan juuri sopivasti niin, että hän sai todistaa tätä huikeaa tapahtumaa, jonka merkityksen alkaa ymmärtää mitä vanhemmaksi tässä elelee.

Ennen kuin tirehtöörimme lopulta jäi eläkkeelle, ehdin lopultakin mukaan kirkkokuoroon. Olin sitä(kin) haaveillut pitkään, mutta monien harrastusten haalimisen takia, jouduin karsimaan tekemisistäni, mutta tänään olen hyvin onnellinen, että sain senkin aikaiseksi. Kirkkokuorossa oli (ja on varmaan edelleenkin) mukavaa eikä vähiten sen takia, että Masalla riitti hyviä tarinoita treenaamiemme laulujen sekaan ja jotenkin joka kerta, kun kirkkokuoro oli osana jumista, siitä tuli juhla. Ei pelkästään sellainen hetki, että käydään laulamassa, vaan ihan oma juttunsa, jota on vaikea selittää. 

Masa kutsui minua usein pelimanniksi. Katson sen suureksi kunnianosoitukseksi. Tuo arvonimi tuli erään Nuorisokuoron (jota Kelan Pike johti) keikan jälkeen, kun laitoin kaiken vapaan säestyksen taitoni peliin ja lurittelin Nummelan seuriksella sen minkä ehdin. Koska olen oppinut soittamaan pianoa korvakuulolta ja sointumerkkien kautta, en oikein ole nuottisidonnainen ja paukutan pääasiassa vähän miten sattuu ja aika usein ne nuotit sattuvat kohdalle. Minulla oli lauluyhtye Thromos ja johdin myös Vihdin Viihdekuoroa. Vaikka musiikkimme ei ollutkaan kanttorimme maailmaa, arvosti hän tapaani keksiä soittamista ihan korvan ja fiiliksen mukaan, laulujen sovitustyyliäni ja näiden porukoiden johtamista.

Sen lisäksi, että puhuimme paljon musiikista, löysimme urheilusta yhteisiä puheenaiheita. Jokainen hänet tuntenut tiesi myös hänen laajan kiinnostuksensa historiaa kohtaan ja ylipäätään kiinnostuksensa ympärillä tapahtuviin asioihin. Erään kerran hän tuli sanomaan minulle käyneensä isäni haudalla Kivijärvellä. Ei hänellä sinne mitään muuta asiaa ollut, mutta koska hän tiesi minun olevan sieltä kotoisin ja tiesi myös isän olleen kanttori, löytyi siinä riittävästi syytä ajaa ylimääräinen sata kilometriä. Sellainenhan Masa oli.

Soittelimme jokusen kerran jumalanpalveluksissakin yhdessä. Useimmiten minä kolistin pianoa ja Masa soitti urkuja, mutta sellainenkin kuva löytyy, missä hän soitti klarinettia ja minä urkuja. Meitä on varmasti paljon, jotka jäämme kaipaamaan häntä ja monta, monta muistoa varmasti jaetaan ihmisten kanssa tässä tulevina aikoina.

masasakke.jpg