Äitienpäivään kuuluu yleensä aina se lasten äidin lahjonta. Rouvani ei tietenkään ole äitini, mutta kun minulla ei ole enää ollut äitiä 15 vuoteen hänen kuoltuaan, olen sitten näitä äitienpäiviä juhlinut vaimoni kanssa ja itse asiassa aika usein ilman rouvaa, koska hänen äitinsä eli pitkään ja sitten rouva kävi aina siskonsa kanssa Kotkassa äitienpäivänä, jos kohta olin usein mukana minäkin. Irmelin äiti kuoli huhtikuussa kolme vuotta sitten, eli ensimmäinen äiditön äitienpäivä hänellä sitten oli tuossa Suomen 100-vuotisjuhlavuoden hulinoissa.

Lahjasta. Kuten jo edellisessä tarinassa selitin, emme yleensä ostele mitään tavaroita, koska huushollissamme on sitä ja tätä ihan riittämiin. Meillä katsellaan aika paljon elämisen hienoihin mahdollisuuksiin ja sellaisiin asioihin, joista koemme olevan iloa ja hyötyä enemmän tuolla henkisellä puolella. Niinpä on hankittu erityyppisiä hemmotteluhoitoja, leffalippuja, konserttilippuja, lahjakortteja jonnekin, menty syömään hyvähköön ravintolaan ja kaikkea sellaista. Aina siinä on pitänyt miettiä, koska Irmeli-rouva ei ole sellainen, että esittäisi toiveita, vaan jättää pallon ihan hankkijoiden vakaaseen harkintaan. Minä olen siinä mielessä helpompi, että olen ehkä noin viimeksi kuluneen 10 vuoden aikana kärkkäästi esittänyt toiveita, jotka ovat enimmäkseen liittyneet kirjoihin, mutta olen minä yllätyksenä saanut mm. autonpesun, lippuja HIFK:n matsiin, HIFK:n fanipaidan ja monenmoista.

Puhuimme Irmelin kanssa hiljakkoin siitä, että hän ei juuri nyt oikein kaipaa mitään lahjaa, koska hän sai keväällä muun juhlan yhteydessä erinäisen määrän sellaisia äskeisessä listassa mainittuja lahjoja tai muita mieluisa hänen itsensä hyvinvointiin liittyviä juttuja. Niinpä hän kääntyi puoleeni ja keksi, että tässä kohtaa on syytä hankkia laite eli vekotin, joka ilahduttaa eritoten häntä.

No niin. Pientä taustaa. Nyt kun on ollut tätä etäopetusta ja pitäisi vältellä väkijoukkoja, niin minä en kauheasti ole välittänyt siitä, miltä näytän. En käy töissä enkä kuorossa enkä kirkossa enkä kirjastossa. Enpä siis ole viikkoihin katsellut peiliin juurikaan, koska sieltä pääasiassa tuijottaa vanha harmaa ukkeli. Mitä sitä sellaista katselemaan, ei mittään. Irmeli kuitenkin väitti katsovansa minua ja kai hän minut sitten päivittäin näkee ja silloin tällöin huomauttaa hieman ulkomuodostani. Hän keksittyi eritoten moittimaan partaani. Nyt hän sitten keksi, että hänen täytyy pitää huoli siitä, että ulkomuotoni olisi suhteellisen sopiva ja niinpä hän esitti kerrankin selkeän toiveen. Hän halusi PARRANAJOKONEEN  ja lupasi sitten, että minä saan käyttää sitä. Minullahan ei nimittäin ole moista vehjettä ollut viiteen vuoteen, kun vanha särkyi ja en ole muistanut hankkia uutta. Höylällä olen partaa ajellut, kun on ollut sellainen mieli.

Selvä tapaus. Nyt siis rouvalla on parranajokone, johon minulla on vapaa ja pakollinen käyttöoikeus. Eipä liene monessa kodissa lahjapaketista sellaista äitienpäivälahjaa löytynyt.

partis.jpg